Novelli Saimalle

Kerroin aikaisemmin piirtäneeni ystäväni Jutan vauvalle tällaisen bodyn:

Vasemmalla alkuperäinen googletettu kuva, taiteilija: Kuroi-kisin. Oikealla maalaamani body Jutan vauvalle.

Jätin tuolloin kertomatta, että inspiroiduin kuvasta niin valtavasti, että kirjoitin siitä myös novellin, jonka päähenkilö oli tietenkin Jutan vielä syntymätön vauva. En tiennyt tulevan lapsen sukupuolta, joten kirjoitin novellin minä-muotoon. Kun Jutta kertoi saaneensa tytön, tulin ikionnelliseksi. Tietenkin se on tyttö!

 

Seuraava novelli on omistettu Saima Sarhimaalle, joka on myös novellin päähenkilö.

Tähtien lapsi

Ensimmäinen asia, jonka tajuihin palattuani tiedostan, on oman hengitykseni ääni kypärän sisällä. Hengitän nopeasti ja pinnallisesti sisään ja ulos, sisään ja ulos. Hengitys kaikuu pääni ympärillä, sydän jyskyttää korvissani. Ymmärrän, että minun pitäisi yrittää rauhoittua.

Raotan silmiäni. Täydellinen tyhjyys levittäytyy ympärilläni. Vain tähdet loistavat näkökentässäni silmänkantamattomiin.

Joudun sulkemaan silmäni, etten ajautuisi pahempaan paniikkiin. Pakotan itseni hengittämään syvään ja rauhallisesti, vedän nenän kautta ilmaa sisään ja puhallan suun kautta ulos. Vetäydyn pääni sisällä turvallisimpaan paikkaan maailmankaikkeudessa.
Ajattelen äitini vaaleita hiuksia nutturalle kiedottuna, hänen hymyileviä pisamaisia kasvojaan. Et voi kontrolloida kaikkea. Asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat, kuulen hänen sanovan. Pidän silmäni kiinni ja tunnen, kuinka äitini silittää lempeästi hiuksiani. Painan pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelen hänen sydämensä levollista sykettä.
Jatkan syvään hengittämistä, kunnes oman sydämeni jyskytys korvissani rauhoittuu. Rentoutan tietoisesti koko kehoni päästä varpaisiin avaruuspukuni sisällä.

Vasta kun olen rauhoittunut täysin, avaan silmäni uudelleen. Tähdet ja avaruuden tyhjyys ympäröivät minua yhä joka puolella. Katselen ympärilleni sen minkä pystyn, onnistumatta näkemään merkkiäkään aluksestani tai siitä, että ketään tai mitään olisi lähimaillakaan. Pukuni pyörii hitaasti akselinsa ympäri, paljastaen minulle vain lisää tyhjyyttä ja tähtiä ympärilläni.

Pukuni diagnostiikka toimii normaalisti. Se kertoo minulle, että minulla on ilmaa jäljellä kuudeksi tunniksi ja kahdeksitoista minuutiksi. Tiedän, että hätääntyminen vain lyhentäisi tuota aikaa, joten keskityn käymään läpi puvun järjestelmiä yksi kerrallaan.
Yritän saada yhteyden alukseeni, mutta vastausta ei kuulu. Kytken hätämajakan päälle ja lähetän hätäviestin matkaan. Ehkä joku kuulee sen ja ehtii avukseni seuraavan kuuden tunnin aikana. Toivossa on hyvä elää.

Pukuni varustus ei ole kummoinen, mutta onnistun skannaamaan lähiavaruuden alusten tai radiolähetysten varalle. Saan lisäksi selville sijaintini. Olen todellakin yksin keskellä ei-yhtään-mitään. En ymmärrä, kuinka olen voinut päätyä näin kauas kaikesta. En mielestäni ollut tajuttomana kuin hetken. Jos olisin ollut tajuttomana kauemmin, olisi minulla huomattavasti vähemmän ilmaa jäljellä. Tässä ei ole mitään järkeä.

Tutkin pukuni käsivarren monitoria, kun yhtäkkiä huomaan silmäkulmassani valon muuttuneen. Nostan katseeni monitorista ja himmennän kypäräni valoja. Tähdet eivät enää loistakaan kirkkaana kaikkialla ympärilläni, vaan eteeni lipuu alue täydellistä mustuutta. Se on aluksi vain pieni musta täplä, mutta kasvaa hitaasti. Pukuni kääntää mustuuden pois näkökentästäni, ja kääntyminen takaisin sitä kohti on tuskastuttavan hidasta. Saadessani sen taas näkökenttääni, se on selvästi kasvanut. Jotakin on tulossa minua kohti.

Yritän ottaa yhteyden siihen, mikä minua ikinä lähestyykään, mutten saa vastausta. Pukuni sensorit eivät havaitse lähestyvää kohdetta lainkaan. Alan jo epäillä, että silmäni tekevät minulle tepposet. Yritän sulkea silmäni ja avata ne uudelleen, katsoa välillä muualle ja takaisin kohti mustuutta. Sammutan pienimmänkin valonlähteen puvustani. Mustuus on yhä siellä ja kasvaa kasvamistaan. Joka kerta kun käännyt takaisin sitä kohti, on se tullut pelottavan paljon lähemmäs.

Kun taas käännyn kohti mustuutta, on sen yläreunaan syttyy valo kuin majakka avaruudessa. Valo on aluksi himmeä, mutta kirkastuu hitaasti sykkien. Sykkivän valon alla näen pinnan. Minua lähestyvä mustuus on kiinteä!

Alan erottaa muotoja. Se on sukkulamainen, muistuttaen monia avaruusaluksia, joita olen elämäni aikana nähnyt. Näen alareunoissa ulokkeet, jotka lepattavat laiskasti kuin purjeet tuulessa. Mieleeni tulee minua kohti seilaava aavelaiva. Olen toki kuullut huhuja avaruuspiraateista, jotka ryöstävät aluksia tappaen niiden miehistön mitä julmimmilla tavoilla. Mutta ne ovat vanhojen avaruuskarhujen juovuspäissään kertomia tarinoita, ei niitä kukaan ota todesta. Pelko hiipii kuitenkin hiljalleen sisuksiini.

Samassa “aluksen” etuosa alkaa avautua. Massiivisten pilarien välistä paistaa niin kirkas valo, että suljen vaistomaisesti silmäni ja nostan avaruuspuvun verhoamat käteni kömpelösti kasvojeni eteen. Kypäräni visiiri tummentuu automaattisesti, joten uskallan pian avata silmäni.

En ole uskoa näkemääni. Syvällä “aluksen” sisuksissa lepää galaksi. Kirkkaan keskuksen ympärillä pyörivät maitomaiset kierteishaarat. Tuijotan näkyä täysin mykistyneenä. Sen täytyy olla jonkinlainen kuvajainen.

Käännyn taas selkä “alusta” kohti ja tajuan aivan liian myöhään, että se imee minua sisäänsä. Katselen hädissäni ympärilleni. Valtavat pilarit, joita sojottaa epäsäännöllisissä riveissä sekä ala- että yläpuolellani, ovat päistään terävät. Mieleeni tulevat jotkin valtaisan pedon hampaat. Olen ajautumassa valtavan avaruuspedon kitaan!

Samalla nenääni kantautuu meren haju. Suolaiset aallot kohisevat ympärilläni, haistan merilevän tuoksun. Mitä hemmettiä? Olen avaruuspuvun sisällä! Mädäntyvän kalan haju tunkeutuu sieraimiini ja minua alkaa oksettaa. Mitä tuhannen tulimmaista minulle on oikein tapahtumassa?

Pidä pää kylmänä! sanon itselleni. Olen avaruuden kasvatti, ollut pahoissa pinteissä ennenkin ja selviytynyt niistä. Minä en taistelutta syvän avaruuden lyhtykalan vatsaan päädy!

Livun yhä syvemmälle pedon sisuksiin. Suolaveden, levän ja mädäntyneen kalan haju voimistuu sieraimissani, aallot pauhaavat korvissani. Käyn nopeasti järjestelmiäni läpi, yritän keksiä keinoa paeta pedon kidasta. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista työntöjärjestelmää. Pukuni selkärepussa on vain happitankki, ei työntöraketteja. Teoriassa voisin puhkaista happitankkini letkun ja yrittää lentää sen avulla ulos, mutta minulta loppuisi ilma hyvin nopeasti. Haluanko mieluummin päätyä avaruuspedon vatsaan vai kuolla nopeasti tukehtumalla? Kas siinä vasta kysymys.

Ajaudun yhä syvemmälle pedon sisuksiin. Valtava kita alkaa sulkeutua takanani, hampaat lähestyvät äänettömästi toisiaan. Näen tähdet yhä kapenevasta raosta ja pimeys tihenee ympärilläni. Aivoni takertuvat epätoivoisesti näkyyn sulkeutuvasta kidasta, mutta pukuni kääntää minua fysiikan lakien täydellisellä varmuudella ja menetän näköyhteyden ennen kuin kita ehtii sulkeutua. Eih, päästäkää minut ulos!

Olen hädissäni, hengitän jälleen nopeasti ja pinnallisesti ja sydän hakkaa kurkussani. Taistelen kaikin voimin täydellistä paniikkia vastaan, mutta olen häviämässä ja paniikki voittamassa. Samalla minua oksettaa ja päässäni kohisee niin massiivinen meren pauhu, että tunnen hukkuvani.

Pukuni kääntää minua kohti pedon vatsaa ja kirkkaasti loistava galaksi lipuu näkökenttääni. Näky on todella hypnoottinen, se imee lempeästi mutta määrätietoisesti huomioni itseensä. Meren pauhu vaimenee ja sisälläni herää polte, jollaista en ole koskaan kokenut. Se sykkii kuin koko maailmankaikkeuden sydän, levittäen galaksin ytimen hehkuvaa kuumuutta aaltoillen kehoni läpi.

Polte nielee minut sisäänsä.

 

Viisikymmentä viisi, viisikymmentä kuusi, viisikymmentä seitsemän… Liikutan pientä sormeani äitini kasvoilla ja lasken hänen pisamiaan painellen niitä kevyesti sormenpäilläni. Äidillä on valtavan paljon pisamia! Aloitan niiden laskemisen aina otsalta ja siirryn sitten hänen nenäänsä. Äiti nauraa kun naputtelen hänen nenänpäätään. Sitten lasken pisamat hänen poskiltaan, nenän alta ja lopuksi hänen leuastaan. Saan eri tuloksen joka kerta.

Äiti painaa minut itseään vasten ja suukottaa päätäni. Suljen silmäni ja antaudun äidin lämpimään syleilyyn. Rakastan äitiä enemmän kuin mitään muuta! Koko maailmani on koostuu vain tästä hetkestä ja äidin lämpimästä sylistä.