Kuten minut hyvin tuntevat tietävät, on minulla tapana innostua asioista (uusista ja vanhoista) vähän liikaakin, ja ilmoittautua kaiken maailman kursseille ja uusiin harrastuksiin. Korona ei ole minua tänä syksynä lannistanut vaan päin vastoin, olen entistäkin innokkaammin hamstrannut kalenterini täyteen tekemistä. Ja sitten voivotellut, kun olen kaikki illat menossa, enkä ehdi ikinä keskittyä mihinkään kunnolla.
Rakkaimmat liikuntaharrastukseni, tankotanssi ja salitreenaus, ovat yhä vahvasti mukana elämässäni. Pyrin (vaihtelevalla menestyksellä) joka viikko käymään ainakin kaksissa tankotreeneissä ja kahdesti salilla. Siihen päälle sitten vielä ratsujousitreenit ja muut harrastukset. Kiirettä on pitänyt.
Yhtenä tämän syksyn uutena harrastuksena aloitin laulamisen. Rakastan laulamista, voimaannun siitä valtavasti, mutta en ole koskaan opetellut laulamaan teknisesti oikein. Niinpä ilmoittauduin Kalliolan opiston Ryhmään, joka ei osaa laulaa. Mikä olisi parempi tapa tämän ikäisenä aloittaa lauluharrastusta?
Ryhmässä keskitytään pitkälti harjoittelemaan oikeanlaista hengitystekniikkaa ja tehdään äänenavauksia. Liiasta itsetietoisuudesta on hyvä päästää heti irti, sillä harjoituksissa puhistaan, pöhistään ja huokaillaan kaikki yhdessä ääneen. Minun täytyy tunnustaa, että vaikka pystyn laulamaan karaokea yleisön edessä, niin silmät kiinni pienessä porukassa huokailu saa minut kiemurtelemaan nahoissani. Kun ensin on puhallettu, päristy, huokailtu ja hoilotettu nu nu nu ja na na na eri korkeuksilta (kuulostaako tutulta ala-asteen musiikkitunneilta?), päästään vasta aivan tunnin lopussa varsinaiseen laulamiseen. Syksyn ensimmäisellä tunnilla biisinä oli Ville Valon sovitus kappaleesta Olet Mun Kaikuluotain, mistä tykkäsin kovasti. Kotiläksy: kotona biisi soimaan loopilla ja laulamaan mukana. Kotoa löytyy onneksi mies, joka laulaa kotiläksyjä mielellään kanssani.
Laulutuntien lisäksi olen tänä syksynä ilmoittautunut peräti kahdelle kirjoituskurssille, sillä Helsingin työväenopiston valikoimasta löytyi useita scifin ja fantasian kirjoittamiseen erikoistuneita kursseja. Siitä on pian jo 3 vuotta, kun aloitin kirjoittamisen noin 15 vuoden tauon jälkeen. Olen tänä aikana osallistunut muutamaan kirjoitustyöpajaan, mutta nyt menin ensimmäistä kertaa ihan oikealle kirjoituskurssille. Ja täytyy kyllä sanoa, että se on tehnyt todella hyvää kirjoittamiselleni!
Käytin kirjoituskursseja tekosyynä vihdoinkin ostaa uusi läppäri.
Scifi ja fantasia tutuksi -kurssilla tutustumme vuorokerroin scifin ja fantasian eri alalajeihin. Käymme läpi kirjallisuuden tyyppiesimerkkejä, teemme erilaisia kirjoitusharjoituksia ja kotiläksynä meidän tulee kirjoittaa noin 2 sivua tunnin teemaan sopivaa tekstiä. Näistä kirjoitusharjoitukset ovat ehdoton suosikkini. Aiheet ovat vaihdelleet dialogiharjoituksesta raapaleen (=kokonainen novelli kirjoitettuna tasan 100 sanalla) kirjoittamiseen, aikaa 5-20 minuuttia. Viime tunnilla kirjoitimme entiselle työkaverille kirjeen, jossa voivottelimme sitä, kuinka kamalaa nykyinen työmme on. Työpaikka: velhojen eläkekassa.
Tieteiskuvitelmasta novelliksi -kurssilla teemme samalla tavalla erilaisia harjoituksia, mutta keskitymme kurssin aikana yhden kokopitkän novellin kirjoittamiseen. Kiireisestä marraskuusta johtuen valitsin itse 2 vuotta vanhan novellin työstämisen. En tiedä säästääkö se lopulta kuinka paljon aikaa, niin kaameaa kuraa se on. Tavoitteeni on kurssilaisten palautteen avulla muokata tekstistä julkaisukelpoinen.
Syksyn edetessä laulutunneista turhan moni on jäänyt välistä, mutta muissa harrastuksissa olen juossut melko ahkerasti. Olen nauttinut erityisesti siitä, että kirjoituskurssit ovat pakottaneet minut suoltamaan sivutolkulla tekstiä. Se ei kaikki ole hyvää, mutta uskon ja toivon kehittyväni kirjoittajana valtavasti tämän syksyn aikana. Koen myös kehittyneeni ratsujousiammunnassa. Joulukuussa pääsen tekemään ensimmäisen kisasuoritukseni. En tiedä, tuleeko siitä mitään, mutta yritän joka tapauksessa parhaani.
Tänä kesänä mahtavien, mutta sitäkin haastavampien harrastusten arsenaaliini on löytänyt uusi tulokas: ratsujousiammunta. Haaveilin kyseisen touhun kokeilemisesta jo pari vuotta sitten, kun herättelin ratsastusharrastusta noin 15-vuotisesta unestaan. Niinpä introkurssin tupsahtaessa nenäni eteen Facebook feedissä en epäröinyt hetkeäkään – mukaan vaan!
Kurssin vetäjänä toimi ratsujousiammunnan opettaja Anna Minkkinen ja paikkana minulle entuudestaan tuttu islanninhevostalli Fageräng. Anna (sen lisäksi, että on yksi cooleimmista ihmisistä tällä planeetalla) on erittäin innostava ja kannustava opettaja, joka löytää parannusehdotusten lisäksi aina kehuttavaa jokaisen suorituksesta. Lisäksi Fagerängin issikoiden hellässä huomassa oli turvallista tutustua uuteen ja haastavaan lajiin. Sain ratsukseni satujen yksisarvisen, Iisun. Mikä voisi olla täydellisempää?
Ratsujousiammunta tempaisi minut hyvin nopeasti mukaansa. Ostin heti toisien treenien jälkeen välineet (jousi 150€, nuolet 8,50€/kpl, nuoliviine alk. 65€) ja ilmoittauduin treeneihin lähes joka viikko, välillä jopa kaksi kertaa viikossa. Fagerängissä ratsujousiammuntaa tehdään ihanilla lajiin tarkoitetuilla satuloilla, jossa on englantilaisia satuloita taaempana sijaitsevat jalustimet, korkeat kaaret ja pörröinen villapäälinen. Fagerängin hevoset ovat persoonallisia mussukoita, joiden kanssa kaikki sujuu välillä kuin tanssi, ja toisinaan saa tehdä ahkerammin töitä. Aurinkoisia kesäiltoja, pörröisiä issikoita, ampumista, kivoja tyyppejä ja jatkuvaa itsensä haastamista, niistä on ratsujousitreenit tehty.
Aluksi treenasimme vain suoralla ratsujousiammuntaradalla, mutta muutamien treenien jälkeen pääsin kokeilemaan metsärataa ja laitumelle tehtyä puolalaista metsästysrataa. Heti ensi hetkestä lähtien minulle tuli sellainen olo, että tämän takia tätä lajia harrastetaan! Metsäradalla erilaisia maalitauluja sijaitsee pitkin metsäpolkua. Käynnissä ne ehtii ampua kaikki, mutta laukassa joutuu valitsemaan kohteensa huolellisemmin.
Kahdeksikon moutoisella puolalaisella Hunt Track -radalla ammutaan eri suuntiin ja eri etäisyyksillä sijaitseviin maalitauluihin. Suoritukset tehdään normaalisti yksin, mutta me “hitaampi” ryhmä saimme laukata rataa pitkin possujunassa, mikä oli kuin olisi vuoristoradan kyydissä ja yrittäisi samalla ampua jousella. Montaa nuolta en siinä tohinassa ehtinyt ampua, mutta fiilikset olivat aivan huipussaan. Tätä lisää!
Helpoksi ratsujousiammuntaa ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa. Se vaatii valtavasti kehon hallintaa, keskittymistä, kykyä kuunnella hevosta samalla, kun ammut, sekä uskallusta ja luottoa hevoseen. Mutta koska minulla on taustaa sekä ratsastamisesta (mikä on täysin välttämätöntä) että jousiammunnasta, ei se myöskään ole yhtä mahdotonta kuin voisi kuvitella. Osun hevosen selästä tauluun kovemmassakin vauhdissa ja seisominen pörröisellä ratsujousisatulalla on yllättävän helppoa. Tekniikkassani on kuitenkin loputtomasti kehitettävää, tasapainoni on välillä aivan roskaa ja ratsastus on aina ihmisen ja hevosen välistä kommunikaatiota, mikä sujuu välillä hyvin ja välillä hyvin huonosti. Treeniä, treeniä ja aina vain lisää treeniä. Onneksi tämän lajin treenaaminen sattuu olemaan yksi hauskimmista asioista, joita ihminen voi tehdä!
Keväästä 2020 tuli hyvin erilainen kuin kukaan olisi osannut kuvitella vielä puoli vuotta sitten. Koronan levittäytyessä pikavauhtia ympäri maailmaa, oli reagoitava nopeasti ja tehokkaasti. Niinpä kaikki mahdollinen peruttiin ja ihmiset sulkeutuivat koteihinsa. Etätöitä ja -koulua, peruttuja harrastuksia ja tapahtumia, monet lomautettiin tai jopa irtisanottiin. Oman kodin seinät kävivät yhtäkkiä harvinaisen tutuiksi.
Itse satuin sairastumaan (todennäköisesti ihan vain kevätflunssaan) juuri kun koronarajoitukset tekivät tuloaan Suomeen. Minun eristäytymiseni alkoi siis noin viikkoa aiemmin kuin kaikkien muiden. Tein lisäksi varmuuden vuoksi vielä lähes viikon etätöitä, ennen kuin uskalsin mennä lähellekään toimistoa. Monista muista asiantuntijoista poiketen olen koko kevään ajan käynyt 1-2 kertaa viikossa toimistolla, mutta muuten hoitanut työt etänä ruokapöydän ääressä.
Rakkaat urheiluharrastukseni loppuivat kuin seinään, kun tankotanssisalit ja uimahallit suljettiin. Kuntosalini pysyi auki, mutten uskaltanut ottaa sitä riskiä, että saisin koronan ja mahdollisesti levittäisin sen lähimmäisilleni. Kun ystäväni alkoivat sosiaalisessa mediassa kehittää omia selviytymiskeinojaan koronaeristykseen (yksi luki nojatuolin ääressä tarinoitaan ääneen, toinen Muumi-kirjoja ruotsiksi), päätin tehdä sen, mikä minulle on luontevinta: ohjata jumppaa. Kyselin Facebookissa kaipasiko joku jumppaohjausta, ja pian minulla oli pieni porukka ahkeria jumppaajia etäyhteyden päässä.
Aluksi jumppasimme melko kevyesti, etenkin kun mukana oli kaksi ystävääni, joista toinen oli pitkällä raskaana ja toinen 6 viikkoisen vauvan tuore äiti. Heidän kanssaan olen tehnyt koko kevään kevyttä iltajumppaa, jossa keskityimme niskan, selän ja hartioiden hyvinvointiin. Pian kaipasin kuitenkin rankempaa treeniä ja niin onneksi muutama muukin. Niinpä aloin vetää ensin koko kehon lihaskuntojumppaa, ja sen perään kevyttä iltajumppaa.
Vetämässä virtuaalista jumppaa kavereille olohuoneessa. Kuvan otti aviomieheni Joona Nuutinen.
Paitsi että vetämäni jumpat olivat tärkeitä ystävilleni, olivat ne todella tärkeitä myös minulle itselleni, sillä niiden ansiosta sain kohotettua lihaskuntoni lähes entiselle tasolle (yksin en ikinä olisi saanut aikaiseksi). Ne olivat lisäksi ihana tapa pitää yhteyttä ystäviini, joita en moneen viikkoon kyennyt tapaamaan kasvokkain. Jumppiin osallistuneet ystäväni ovat ihmisiä, jotka eivät ilman tuttua naamaa verkkoyhteyden päässä olisi todennäköisesti harrastaneet juurikaan liikuntaa. Mieltäni lämmittää suunnattomasti ystäviltä saamani palaute, kuten “Nörttikyttyräni on pienentynyt” ja “Ensimmäistä kertaa koskaan näen vatsalihakseni”.
Virtuaaliset tanssibileet mieheni työhuoneesta. Näppärää, kun on muusikko aviomiehenä!
Koronarajoitusten alettua eri puolilla maailmaa sosiaalisen mediaan alkoi ilmestyä erilaisia listoja asioista, joita voit tehdä kotona. Bongasin eräästä listasta kohdan “Hold a virtual dance party” ja päätin välittömästi järjestää sellaisen. Niinpä valloitin mieheni työhuoneen, johon laitoimme vihreän valaistuksen, ja pistin google hangoutsin välityksellä bileet pystyyn. Soitin Skypellä musiikkia ja jorasimme ystävieni kanssa kukin omasta kodistaan käsin. Alkeellista, mutta peput heiluivat ja hiki virtasi.
Liikkuakseni mahdollisimman paljon myös ulkona, ostin itselleni uuden polkupyörän Kierrätyskeskuksesta. Aloin tutustua Malmiin, johon olimme syksyllä muuttaneet, aivan uudella tavalla polkupyörän selästä. Ajoin mm. Malmin lentokentän kiertävälle kuntopolulle lenkkeilemään, Haltialaan katsomaan ylämaan karjaa, kävin metsäretkillä eri puolilla Helsinkiä (mm. Kivikossa ja Palomäessä) ja ajelin muuten vain pitkin Vantaanjoen vartta. En ole aikaisemmin tykännyt Helsingissä pyöräilystä, mutta uuden pyörän oston myötä olen alkanut nauttia siitä.
Ylämaan karjaa Haltialan tilalla.
Ihana kirjoitusporukkani on myös aktivoitunut korona-aikana. Aikaisemmin kokoonnuimme kirjoittamaan yhdessä kerran kuukaudessa, mutta etäyhteydellä olemme kirjoittaneet yhdessä joka sunnutai, minkä ansiosta olen kirjoittanut normaalia enemmän. Olen saanut kirjoitettua useita uusia novelleja ja editoinut vanhoja. Lisäksi kirjoittavat ystäväni antavat minulle palautetta ja kannustavat tekstieni kanssa, mikä on valtavan tärkeää melko tuoreelle kirjoittajalle.
Pärjäsin korona-ajan hyvin, koska kuulun siihen onnekkaaseen porukkaan, jolla työpaikka säilyi ja kotona on hyvä olla. Vietin paljon aikaa siivoillen, lukien ja leväten. Pidin todella paljon ystäviini yhteyttä virtuaalisesti, mikä oli mielenterveyteni kannalta ehdottoman tärkeää. Lisäksi päädyin pitämään yhteyttä sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa en ole vuosiin ollut kovin paljon tekemisissä.
Suomi avautuu hiljalleen ja elämääni on jo palannut mm. tankotanssi ja läheisimpien ystävien näkeminen. Kävin jopa kampaajalla! Koronarajoitusten aiheittamia ongelmia joudutaan varmasti ratkomaan vuosia, mutta yritän pitää kiinni niistä hyvistä asioista, joita ne toivat tullessaan.
Toukokuussa 2018 elämäni meni parissa viikossa uusiksi, kun sain töitä Kouvolasta. Vuokrasin Kouvolan keskustan läheltä mummoyksiön, pakkasimme mieheni kanssa farmariauton laittoman täyteen tavaraa ja ajoimme Kouvolaan. Ensimmäisenä iltana mummoyksiössäni ei ollut edes sähköjä.
Onnistuin puolentoista vuoden aikana Kouvolassa luomaan ympärilleni ihanan ystäväpiirin ja arjen, joka oli lämminhenkinen ja tuntui omalta. Työ oli lisäksi merkityksellistä, antoisaa ja tähänastisen elämäni tärkein työkokemus. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka upea ja tärkeä Kouvolan työyhteisöni oli ja kuinka paljon tuo puolitoista vuotta Kouvolassa minulle merkitsi. Minun oli tarkoitus työskennellä siellä vielä heinäkuun loppuun saakka, mutta kuten elämällä on tapana, kaikki muuttui odottamattomalla hetkellä. Sain nimittäin joululomani ensimmäisenä päivänä puhelun: minut oli valittu työpaikkaan Vantaalla. Pääsisin tammikuussa muuttamaan takaisin kotiin Helsinkiin.
Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt työskennellä Vantaalla lähes 2 kuukautta. Uutta opittavaa on ollut valtavasti, varsinkin uudet sähköiset järjestelmät ja ohjelmat ovat syöneet aivokapasiteettiani niin tehokkaasti, että mm. esittelin erään kaverini uuden työkaverini nimellä (Olen pahoillani!). Minulle on kuitenkin uskottu tärkeitä, eikä aina niin helppojakaan töitä, ja virheistä ja kömmähdyksistä huolimatta olen ehtinyt kokea tekeväni tärkeää työtä ja tuntenut ammattiylpeyttä tekemisistäni. Tiedän olevani oikealla alalla ja oikeassa paikassa, tekemässä juuri sitä, mitä olen aina halunnutkin tehdä. Ympärilläni on Vantaallakin mukava, kannustava ja helposti lähestyttävä työyhteisö, mistä olen kiitollinen.
Vein Vantaalle töihin mukin, jonka sain Jaanalta läksiäislahjaksi Kouvolasta.
Koska olen aina ollut suorittaja, tartuin täysillä uuteen arkeen Helsingissä myös vapaa-ajalla. Ilmoittauduin afrotanssiin, liityin jäseneksi Pole4fitille, aloin käydä paikallisella salilla ja tadaa! Kohta kalenterissani olikin treenit lähes joka ainoalle illalle. Hölmökin tajuaa, että eihän siitä mitään tule, ja niinpä väsähdin nopeasti.
Alkuvuosi on siis ollut vähän liiankin täynnä tekemistä, uuden oppimista ja treenaamista, mutta ajan kanssa kaikki asettuu uomiinsa. Pääkaupunkiseudulla asuvat ystävänikin ovat hiljalleen oppineet, että olen taas jatkuvasti maisemissa. Elän hyvää arkea ja olen onnellinen.
Vasemmalla alkuperäinen googletettu kuva, taiteilija: Kuroi-kisin. Oikealla maalaamani body Jutan vauvalle.
Jätin tuolloin kertomatta, että inspiroiduin kuvasta niin valtavasti, että kirjoitin siitä myös novellin, jonka päähenkilö oli tietenkin Jutan vielä syntymätön vauva. En tiennyt tulevan lapsen sukupuolta, joten kirjoitin novellin minä-muotoon. Kun Jutta kertoi saaneensa tytön, tulin ikionnelliseksi. Tietenkin se on tyttö!
Seuraava novelli on omistettu Saima Sarhimaalle, joka on myös novellin päähenkilö.
Tähtien lapsi
Ensimmäinen asia, jonka tajuihin palattuani tiedostan, on oman hengitykseni ääni kypärän sisällä. Hengitän nopeasti ja pinnallisesti sisään ja ulos, sisään ja ulos. Hengitys kaikuu pääni ympärillä, sydän jyskyttää korvissani. Ymmärrän, että minun pitäisi yrittää rauhoittua.
Raotan silmiäni. Täydellinen tyhjyys levittäytyy ympärilläni. Vain tähdet loistavat näkökentässäni silmänkantamattomiin.
Joudun sulkemaan silmäni, etten ajautuisi pahempaan paniikkiin. Pakotan itseni hengittämään syvään ja rauhallisesti, vedän nenän kautta ilmaa sisään ja puhallan suun kautta ulos. Vetäydyn pääni sisällä turvallisimpaan paikkaan maailmankaikkeudessa. Ajattelen äitini vaaleita hiuksia nutturalle kiedottuna, hänen hymyileviä pisamaisia kasvojaan. Et voi kontrolloida kaikkea. Asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat, kuulen hänen sanovan. Pidän silmäni kiinni ja tunnen, kuinka äitini silittää lempeästi hiuksiani. Painan pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelen hänen sydämensä levollista sykettä. Jatkan syvään hengittämistä, kunnes oman sydämeni jyskytys korvissani rauhoittuu. Rentoutan tietoisesti koko kehoni päästä varpaisiin avaruuspukuni sisällä.
Vasta kun olen rauhoittunut täysin, avaan silmäni uudelleen. Tähdet ja avaruuden tyhjyys ympäröivät minua yhä joka puolella. Katselen ympärilleni sen minkä pystyn, onnistumatta näkemään merkkiäkään aluksestani tai siitä, että ketään tai mitään olisi lähimaillakaan. Pukuni pyörii hitaasti akselinsa ympäri, paljastaen minulle vain lisää tyhjyyttä ja tähtiä ympärilläni.
Pukuni diagnostiikka toimii normaalisti. Se kertoo minulle, että minulla on ilmaa jäljellä kuudeksi tunniksi ja kahdeksitoista minuutiksi. Tiedän, että hätääntyminen vain lyhentäisi tuota aikaa, joten keskityn käymään läpi puvun järjestelmiä yksi kerrallaan. Yritän saada yhteyden alukseeni, mutta vastausta ei kuulu. Kytken hätämajakan päälle ja lähetän hätäviestin matkaan. Ehkä joku kuulee sen ja ehtii avukseni seuraavan kuuden tunnin aikana. Toivossa on hyvä elää.
Pukuni varustus ei ole kummoinen, mutta onnistun skannaamaan lähiavaruuden alusten tai radiolähetysten varalle. Saan lisäksi selville sijaintini. Olen todellakin yksin keskellä ei-yhtään-mitään. En ymmärrä, kuinka olen voinut päätyä näin kauas kaikesta. En mielestäni ollut tajuttomana kuin hetken. Jos olisin ollut tajuttomana kauemmin, olisi minulla huomattavasti vähemmän ilmaa jäljellä. Tässä ei ole mitään järkeä.
Tutkin pukuni käsivarren monitoria, kun yhtäkkiä huomaan silmäkulmassani valon muuttuneen. Nostan katseeni monitorista ja himmennän kypäräni valoja. Tähdet eivät enää loistakaan kirkkaana kaikkialla ympärilläni, vaan eteeni lipuu alue täydellistä mustuutta. Se on aluksi vain pieni musta täplä, mutta kasvaa hitaasti. Pukuni kääntää mustuuden pois näkökentästäni, ja kääntyminen takaisin sitä kohti on tuskastuttavan hidasta. Saadessani sen taas näkökenttääni, se on selvästi kasvanut. Jotakin on tulossa minua kohti.
Yritän ottaa yhteyden siihen, mikä minua ikinä lähestyykään, mutten saa vastausta. Pukuni sensorit eivät havaitse lähestyvää kohdetta lainkaan. Alan jo epäillä, että silmäni tekevät minulle tepposet. Yritän sulkea silmäni ja avata ne uudelleen, katsoa välillä muualle ja takaisin kohti mustuutta. Sammutan pienimmänkin valonlähteen puvustani. Mustuus on yhä siellä ja kasvaa kasvamistaan. Joka kerta kun käännyt takaisin sitä kohti, on se tullut pelottavan paljon lähemmäs.
Kun taas käännyn kohti mustuutta, on sen yläreunaan syttyy valo kuin majakka avaruudessa. Valo on aluksi himmeä, mutta kirkastuu hitaasti sykkien. Sykkivän valon alla näen pinnan. Minua lähestyvä mustuus on kiinteä!
Alan erottaa muotoja. Se on sukkulamainen, muistuttaen monia avaruusaluksia, joita olen elämäni aikana nähnyt. Näen alareunoissa ulokkeet, jotka lepattavat laiskasti kuin purjeet tuulessa. Mieleeni tulee minua kohti seilaava aavelaiva. Olen toki kuullut huhuja avaruuspiraateista, jotka ryöstävät aluksia tappaen niiden miehistön mitä julmimmilla tavoilla. Mutta ne ovat vanhojen avaruuskarhujen juovuspäissään kertomia tarinoita, ei niitä kukaan ota todesta. Pelko hiipii kuitenkin hiljalleen sisuksiini.
Samassa “aluksen” etuosa alkaa avautua. Massiivisten pilarien välistä paistaa niin kirkas valo, että suljen vaistomaisesti silmäni ja nostan avaruuspuvun verhoamat käteni kömpelösti kasvojeni eteen. Kypäräni visiiri tummentuu automaattisesti, joten uskallan pian avata silmäni.
En ole uskoa näkemääni. Syvällä “aluksen” sisuksissa lepää galaksi. Kirkkaan keskuksen ympärillä pyörivät maitomaiset kierteishaarat. Tuijotan näkyä täysin mykistyneenä. Sen täytyy olla jonkinlainen kuvajainen.
Käännyn taas selkä “alusta” kohti ja tajuan aivan liian myöhään, että se imee minua sisäänsä. Katselen hädissäni ympärilleni. Valtavat pilarit, joita sojottaa epäsäännöllisissä riveissä sekä ala- että yläpuolellani, ovat päistään terävät. Mieleeni tulevat jotkin valtaisan pedon hampaat. Olen ajautumassa valtavan avaruuspedon kitaan!
Samalla nenääni kantautuu meren haju. Suolaiset aallot kohisevat ympärilläni, haistan merilevän tuoksun. Mitä hemmettiä? Olen avaruuspuvun sisällä! Mädäntyvän kalan haju tunkeutuu sieraimiini ja minua alkaa oksettaa. Mitä tuhannen tulimmaista minulle on oikein tapahtumassa?
Pidä pää kylmänä! sanon itselleni. Olen avaruuden kasvatti, ollut pahoissa pinteissä ennenkin ja selviytynyt niistä. Minä en taistelutta syvän avaruuden lyhtykalan vatsaan päädy!
Livun yhä syvemmälle pedon sisuksiin. Suolaveden, levän ja mädäntyneen kalan haju voimistuu sieraimissani, aallot pauhaavat korvissani. Käyn nopeasti järjestelmiäni läpi, yritän keksiä keinoa paeta pedon kidasta. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista työntöjärjestelmää. Pukuni selkärepussa on vain happitankki, ei työntöraketteja. Teoriassa voisin puhkaista happitankkini letkun ja yrittää lentää sen avulla ulos, mutta minulta loppuisi ilma hyvin nopeasti. Haluanko mieluummin päätyä avaruuspedon vatsaan vai kuolla nopeasti tukehtumalla? Kas siinä vasta kysymys.
Ajaudun yhä syvemmälle pedon sisuksiin. Valtava kita alkaa sulkeutua takanani, hampaat lähestyvät äänettömästi toisiaan. Näen tähdet yhä kapenevasta raosta ja pimeys tihenee ympärilläni. Aivoni takertuvat epätoivoisesti näkyyn sulkeutuvasta kidasta, mutta pukuni kääntää minua fysiikan lakien täydellisellä varmuudella ja menetän näköyhteyden ennen kuin kita ehtii sulkeutua. Eih, päästäkää minut ulos!
Olen hädissäni, hengitän jälleen nopeasti ja pinnallisesti ja sydän hakkaa kurkussani. Taistelen kaikin voimin täydellistä paniikkia vastaan, mutta olen häviämässä ja paniikki voittamassa. Samalla minua oksettaa ja päässäni kohisee niin massiivinen meren pauhu, että tunnen hukkuvani.
Pukuni kääntää minua kohti pedon vatsaa ja kirkkaasti loistava galaksi lipuu näkökenttääni. Näky on todella hypnoottinen, se imee lempeästi mutta määrätietoisesti huomioni itseensä. Meren pauhu vaimenee ja sisälläni herää polte, jollaista en ole koskaan kokenut. Se sykkii kuin koko maailmankaikkeuden sydän, levittäen galaksin ytimen hehkuvaa kuumuutta aaltoillen kehoni läpi.
Polte nielee minut sisäänsä.
Viisikymmentä viisi, viisikymmentä kuusi, viisikymmentä seitsemän… Liikutan pientä sormeani äitini kasvoilla ja lasken hänen pisamiaan painellen niitä kevyesti sormenpäilläni. Äidillä on valtavan paljon pisamia! Aloitan niiden laskemisen aina otsalta ja siirryn sitten hänen nenäänsä. Äiti nauraa kun naputtelen hänen nenänpäätään. Sitten lasken pisamat hänen poskiltaan, nenän alta ja lopuksi hänen leuastaan. Saan eri tuloksen joka kerta.
Äiti painaa minut itseään vasten ja suukottaa päätäni. Suljen silmäni ja antaudun äidin lämpimään syleilyyn. Rakastan äitiä enemmän kuin mitään muuta! Koko maailmani on koostuu vain tästä hetkestä ja äidin lämpimästä sylistä.
Aikomukseni oli ystäväni Rinnan ehdotuksesta julistaa vuosi 2020 karaokevuodeksi. Yle julkaisi kuitenkin artikkelin, jonka perusteella päätin uudenvuodenlupaukseni olevan #lupausaivoille. Tämä onkin kivoin uudenvuodenlupaus, jonka muistan koskaan tehneeni (vaikka olenkin panostanut lupausten hauskuuteen viime vuosina). Lainaus Ylen artikkelista:
“Uuden vuoden lupauksissa usein luovutaan ja kärsitään. Nyt ei luovuta, vaan lisätään! #lupausaivoille tarkoittaa hauskojen juttujen lisäämistä elämään, aivoterveyden nimissä.
Tässä kahdeksan hauskaa tapaa huoltaa aivoja:
*Lisää metsäretkiä
*Lisää ystävien seuraa
*Lisää naurua
*Lisää tanssia
*Lisää lempibiisejä
*Lisää unta
*Lisää laulua
*Lisää eläinystäviä”
Listan noudattaminen ei tule olemaan vaikeaa, koska rakastan jokaista kohtaa. Kutsun kaikki kaverit mukaan antamaan lupauksen aivoille 2020!
Vuonna 2019 kiersimme Jaanan kanssa kaikki Kouvolan luontopolut. Kuvassa olemme Kammarmäen luontopolulla.
Marraskuu on laskeutunut Kouvolan ylle kuin märkä rätti. Aamulla on pimeää, päivällä on harmaata ja iltapäivällä tulee taas pimeää. En edes muista koska olisin viimeksi nähnyt auringon muuten kuin hetkellisesti toimiston ikkunasta.
Töissä on vuoden kiireisin aika menossa. Hommia tulee ovista ja ikkunoista ja teemme töitä yhden työntekijän vajauksella. Minulle kiire on ollut sikäli onni, ettei ehdi väsyä, kun koko ajan on miljoona rautaa tulessa. Olen nukkunut pääosin hyvin, minkä ansiosta kykenen selviytymään töistä ilman ongelmia. Toisaalta jo yksi surkeasti nukuttu yö voi pistää pakan sekaisin, useampi suistaa junan raiteilta. En esimerkiksi huonosti nukutun viikonlopun jäljiltä muista viime maanantaiaamun toimistopalaverista kuin puolet. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä palaverin loppupuolella puhuttiin.
Perinteiset kaamoksen selviytymiskeinoni ovat riittävä uni ja liikunta. Ensimmäisen saamiseen ei aina voi itse vaikuttaa, mutta olen tietoisesti mennyt arki-iltoina jo kymmeneltä kirjan kanssa sänkyyn, mistä on ollut valtavasti apua. Jälkimmäinen onkin sitten melkoinen kaksiteräinen miekka. Liikunta auttaa jaksamaan, mutta kun energia ei meinaa riittää edes sängystä ylös nousemiseen, saa väsymyksen kaveriksi myös morkkiksen.
Salille raahautuminen tämän väsymyksen ja pimeyden keskellä onkin kuin yrittäisi tervassa juosta, eikä se minultakaan, pesunkestävältä himourheilijalta, aina onnistu. Uiminen ja tankotanssi sen sijaan antavat minulle talvella normaaliakin enemmän. Uimahallissa käyminen on mielestäni täydellinen kaamosharrastus, koska saunominen ja uiminen rentouttavat ja auttavat jaksamaan sitä enemmän, mitä pimeämpää ja kurjempaa ulkona on. Tankotanssissa puolestaan pääsee haastamaan itseään mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Silloin kun tulee onnistumisia, on fiilis katossa, ja silloin kun mikään ei meinaa sujua, voi revitellä ja nauraa itselleen. Tai noh, aina voi revitellä ja nauraa itselleen. Kaverin mukaan ottaminen kannattaa myös aina.
Kieltä näyttävä sammakko. Revittelyä vapaissa tansotreeneissä Studio Move upilla Kouvolan keskustassa. Kuva: Joona Nuutinen
Kuten menin edellisessä päivityksessäni lupaamaan, osallistun tänä vuonna NaNoWriMoon (National Novel Writing Month eli kirjoita romaani kuukaudessa -haaste). Sain lokakuun puolella unessa idean ensimmäiseen kokopitkään scifi-romaaniini ja olin valtavan innoissani. Alussa onnistuinkin kirjoittamaan joka päivä, vaikka en todellakaan NaNoWriMon virallisen päivätavoitteen (1667 sanaa päivässä) verran. Kirjoitusinto alkoi kuitenkin hiipua nopeasti ja on tähän päivään (24.11.) mennessä lätsähtänyt kuin pannukakku. Liekö syynä marraskuu vai se, että priorisoin kaiken vapaa-aikani ja energiani harrastuksiini ja ystävien näkemiseen, ja olen loppuajan täysi zombie? Mene ja tiedä, mutta olen joka tapauksessa kirjoittanut marraskuun aikana vajaat 4000 sanaa, mikä on paljon enemmän kuin normaalina kuukautena.
Yhteinen kirjoitus- ja työskentelyhetki anopin inspiroivassa työhuoneessa, johon aion tulevaisuudessa tehdä kirjoitusretriitin. Kuvan otti appiukkoni Mauri Nuutinen ja hän antoi sille nimeksi Avokonttori.
Viikko sitten kokeilin myös humalassa kirjoittamista. Halusin tietää, antaako alkoholi vauhtia kirjoittamiseen. Siemailimme ystäväni Piritan kanssa skumppaa, kikattelimme ja kirjoitimme kumpikin omia tarinoitamme. Täytyy sanoa, että vaikka iloinen nousuhumala poisti tässäkin asiassa estoja ja sai tekstin kulkemaan vapautuneesti, muuttui kirjoittaminen humalan lisääntyessä pelkäksi tissi perse tissi perse piste enter -sekoiluksi. Minulla on toki todella huono viinapää (juon vähän ja harvoin), mutta ainakaan tämän kokemuksen perusteella en ymmärrä, kuinka kirjailijat, kuten Stephen King tai Philip K. Dick, ovat voineet kirjoittaa kännissä/huumeissa. Minä en ainakaan saanut mitään järkevää aikaiseksi. Heillä on selvästi parempi kisakunto kuin minulla.
Kirjoittamista alkoholin vauhdittamana.
Summa summarum, marraskuu on monelle vuoden rankinta aikaa. Meillä jokaisella on omat keinomme yrittää selviytyä kaamoksesta. Toivon kaikille pitkiä ja virkistäviä yöunia ja jaksamista arkeen! Joululomaan on enää 4 viikkoa.
Olen joskus aiemminkin kertonut, että olen aina kuvitellut olevani täysin vailla mielikuvitusta. Kasvoin seuraten taiteilijasiskoani vierestä ja kuvitellen hänen saaneen kaiken taiteellisen lahjakkuuden, mitä meidän perheen lapsille oli jaossa. Piirsin ja kirjoitin vielä lukiossa jonkin verran, mutta yliopistoon lähdettyäni sekin vähä jäi. Totesin, etten osaa, ja aloin treenata. Tyydyin olemaan se perheen urheilija.
Vuoden vaihteessa tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloin taas kirjoittaa. Olen pitänyt kiinni uudenvuodenlupauksestani ja kirjoittanut enemmän. Osallistuin Nova-kirjoituskilpailuun ja olen sen jälkeen kirjoittanut lisää. Portti-lehden kirjoituskilpailuun en jaksanut lähettää mitään (ehkä ensi vuonna), mutta sen sijaan päätin osallistua tänä vuonna NaNoWriMoon. En usko hetkeäkään saavani aikaiseksi kokonaista romaania tai pääseväni lähellekään 50 000 sanan tavoitetta, mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä. Osallistuminen on tärkeintä. On ollut ihanaa huomata, kuinka mielikuvitukseni lähtee elämään omaa elämäänsä, kunhan sitä ensin vähän painostaa. Niinpä näen NaNoWriMossa mahdollisuuden tutkia, mitä mielikuvitukseni syövereistä voikaan löytyä. Toistaiseksi olen kirjoittanut pelkästään novelleja, jospa tämä olisi oikea hetki kokeilla kokonaista romaania.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen (ehkä noin 15 v.) en olisi aivan heti uskonut palaavani myös piirtämisen pariin. Se tapahtui aivan sattumalta. Olin ystäväni Jutan vauvakutsuilla, joilla yhtenä ohjelmanumerona oli maalata kangasväreillä vauvan body. Kipuilin aikani aiheen kanssa, kunnes lopulta googletin “deep sea creatures in space”. Löysin mielikuvitustani kutkuttavan kuvan ja otin itselleni astetta isomman haasteen. Maalasin pidempään kuin kukaan muu, mutta lopputulos oli mielestäni vaivan arvoinen:
Vasemmalla alkuperäinen googletettu kuva, taiteilija: Kuroi-kisin. Oikealla maalaamani body Jutan vauvalle.
Bodyn valmistuttuani totesin, etten minä ihan niin surkea olekaan. Päätin aloittaa piirtämisen uudelleen.
Piirtämässä anopin kanssa hänen työhuoneellaan. Appiukko ja mieheni yrittivät kovasti huudella meitä syömään.
Alkuinnostuksesta huolimatta piirtäminen ei ole ottanut aivan niin hyvin tuulta purjeisiin kuin kirjoittaminen. Olen piirtämisen kanssa samalla tavalla saamaton kuin kirjoittamisen – tarvitsen sosiaalisen paineen aloittaakseni. Niinpä olen pyytänyt piirrustusseuraa jokaiselta tuntemaltani taiteilijalta. Onneksi tunnen heitä paljon! Piirrustusseurana on toiminut muun muassa rakas anoppini Mirja Nuutinen. Taiteilimme juhannuksena yhdessä hänen työhuoneellaan.
Olen piirtäjänä todella harjaantumaton, piirrän lähes kaiken mallista, enkä ole siinäkään älyttömän hyvä. Näin kolmekymppisenä en kuitenkaan välitä pätkääkään. Olen hiljalleen tajunnut, että oikeasti koko perheeni on melko taiteellinen. Ukrainalainen isäni soitti kitaraa ja lauloi bändissä nuoruudessaan Neuvostoliitossa. Äidilläni on kadehdittavan kaunis käsiala, hän piirtelee ja kirjoitti ainakin jossain vaiheessa runoja Kalevalan mittaan. Keskimmäinen siskoni on lastenkirjailija ja kuvittaja, ja myös nuorin siskoni piirtää ja kirjoittaa paljon. Tämän oivaltaminen on auttanut minua uskomaan kykyihini, joiden olemassa olosta en vielä kaksi vuotta sitten tiennyt mitään.
Viime yönä koin elämäni ensimmäisen inspiraatioherätyksen, kun heräsin neljältä aamuyöllä piirrustus-/maalausidea päässäni. Olen sen verran virkamies, että keskellä yötä piirtämisen sijaan painoin pääni takaisin tyynyyn ja annoin idean odottaa aamuun. Nautin kuitenkin mielikuvitukseni lennosta. Ihanaa, kun minulla on sellainen!
Vietimme aviomieheni Joonan kanssa viikonlopun (16.-17.3.2019) Jyväskylän yliopiston hiukkasfysiikan laboratoriossa kuvaamassa musiikkivideota hänen bändilleen Unzymelle. Viikonloppu oli pitkä ja raskas, mutten malta odottaa lopputulosta!
Minä ja aviomieheni, Unzyme-yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Joona Nuutinen, musiikkivideon kuvauksissa Jyväskylän yliopiston hiukkasfysiikan laboratoriossa. Kuva: Joonas Lehmusjoki.
Näyttelen videolla hahmoa nimeltä Amelia Simms, jolla on kuolemaan johtava tauti, I-Pollen Degenerative Disorder (Amelia kuuluu ilmeisesti kasvikuntaan, kun hän kuolee siitepölyn rappeutumiseen). Onneksi Amelian aviomies on johtava tutkija Unzyme Laboratoriossa, joka on kehittänyt Kyborgisaattorin, laitteen, jonka avulla Amelia voidaan pelastaa. Kyborgisaation sivuvaikutuksena Amelia menettää kuitenkin kaikki muistot itsestään ja elämästään.
Kuvauspäivät alkoivat varhain. Heräsin klo 6.30, kävin suihkussa, söin aamupuuron ja aloin meikata. Tein kämpillä vain pohjameikin ja jätin varsinaisen maskeerauksen yliopistolle, koska luvassa oli paljon odottelua.
Ajoimme Jyväskylän yliopiston fysiikan laitokselle Ylistönrinteeseen, jossa meitä vastassa oli tutkija Janne Pakarinen. Jannen tehtävä oli auttaa, vahtia ja neuvoa meitä kuvauksissa, ja hän osoittautuikin viikonlopun aikana todella avuliaaksi kaveriksi! Sen lisäksi, että hän kertoi kysyttäessä laboratorion laitteistosta (sain häneltä henk. koht. esitelmän hiukkaskiihdyttimen toiminnasta), hän myös toteutti mitä ihmeellisimmät toiveemme. Kun Joona ja bändikaverinsa, Unzymen rumpali ja musiikkivideon kuvaaja ja ohjaaja Ville Hoikkala, pyysivät “näyttöä, jota tiedemiehet voisivat tökkiä”, haki Janne jostain monitorin ja laittoi siihen käppyröitä.
Janne Pakarinen taikoi meille jostain hienon monitorin.
Tein itse hahmoni Amelian meikin. Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen!
Lauantaina keskityimme kuvaamaan kohtauksia kronologisessa järjestyksessä videon alusta alkaen, jolloin hahmoni Amelia oli kuoleman sairas. Koska videon kuvaukset olivat siirtyneet alkuperäisestä aikataulusta viikolla eteen päin, jouduin tekemään meikkini kokonaan itse. En meikkaa arkielämässä juuri lainkaan, joten olin pyytänyt apua kaveriltani Henniltä. Henni selvitti, kuinka ihminen meikataan sairaan/kuolleen näköiseksi, ja opetti meikin minulle. Niinpä aamulla ensi töikseni pyörittelin sudilla mustaa luomiväriä silmieni ympärille laboratorion käytävällä. Täytyy sanoa, että olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen!
Kuvasimme päivän aikana niin monta kohtausta kuin ehdimme. Eniten odottelua aiheutti valojen asettelu. Minut oli teipattu kiinni aitoon (ja perhanan raskaaseen!) Keski-Suomen keskussairaalasta lainattuun tippatelineeseen, jota jouduin kuljettamaan mukanani kaikkialle. Tai ainakin tippapussia. Odotin kuvausten välissä, pidin tauot, söin ja kävin vessassa tippapussi mukanani koko lauantaipäivän ja osan sunnuntaista. Minkä voitte kuvitella olevan lievästi sanottuna rasittavaa.
Ottojen välissä oli paljon odottelua. Tippateline kulki minulla koko ajan mukana. Kuva: Joonas Lehmusjoki.
Lauantaina emme vielä päässeet hiukkaskiihdyttimelle, mutta sunnuntaina hetki viimein koitti! Ollessaan toiminnassa hiukkaskiihdytin on tiukasti suljettuna palloksi, mutta kuvauksia varten pallo avattiin ja puolikkaiden väliin laitettiin minulle (tai siis Amelialle) tuoli. Kun vastuustavapautuslomake oli allekirjoitettu ja aviomies oli hellästi avustanut Amelian tuoliin, saattoi kyborgisaatio alkaa!
Avattu hiukkaskiihdytin ja suihku. Kuva: Joonas Lehmusjoki.
Sain istua hiukkaskiihdyttimessä seuraavat pari tuntia. Minua sohittiin lasereilla, jalkoihini heitettiin nestemäistä typpeä, ympärilläni suhisi ja puhisi ja valot välkkyivät. Meinasin saada paskahalvauksen, kun jossain kohtaa käynnistyi hiukkaskiihdyttimen automaattinen jäähdytys, eli nestemäistä typpeä alkoi virrata letkuihin ympärilläni. Tuolissa oli siinä kohtaa “hieman viileää” istua. Parin tunnin istumisen jälkeen (välissä oli onneksi taukoja) kyborgisaatio oli saatettu onnistuneesti päätökseen, Amelia parannettu ja hänen muistinsa pyyhitty puhtaaksi. Ei muuta kuin ylös, ulos ja kohti uutta elämää!
Vietin pari tuntia hiukkaskiihdyttimessä istuen. Kuva: Joonas Lehmusjoki.
Koska viikonloppuun sisältyi paljon odottelua, ehdimme ihmetellä mitä kaikkea laboratoriosta löytyi. Eräs lempiasioistani olivat erilaiset äänet laboratorion eri huoneissa/tiloissa. Jossain kohtaa käytävää kuului linnunlaulumainen “tsirp tsirp”. Pari tuntia hiukkaskiihdyttimessä istuessani sain kuunnella taustalla taukoamatta kuuluvaa “tsssk tsssk” -ääntä, joka muistutti vähän rumpusetin lautasia.
Videon tarkkaa valmistumisaikataulua ei kai tiedä kukaan, mutta käsittääkseni se on tarkoitus julkaista kesällä. Odotan mielenkiinnolla lopputulosta, joka tulee sisältämään roppakaupalla Unzymelle tyypillistä tiedemiesmeininkiä.
Vietin helmi-maaliskuun vaihteessa ihanan aurinkoisen viikon Espanjan Sevillassa tankotanssileirillä mahtavien tyyppien kanssa. Viikkoon mahtui paljon treeniä, hyvää ruokaa, shoppailua, jäätelöä, mustelmia, väsymystä, onnistumisen kokemuksia ja myös niitä hetkiä, kun kaikki ei mennyt niin kuin Strömsöössä. En kuitenkaan olisi jättänyt kokemusta välistä mistään hinnasta!
Varhain lauantaiaamuna 23.2. pieni joukko (minä, Pirita, Jenni ja Inka) innokkaita tankotanssijoita lensi hiihtolomalaisia täynnä olevalla Norskin koneella Malagaan. Muutamassa tunnissa Suomen jäinen tihkusade ja harmaus vaihtui Espanjan aurinkoon ja reilun 20 asteen lämpötilaan. Perillä meitä odotti Tanssistudio Move up‘n omistaja, (tanko)tanssiopettaja Riikka Keurulainen. Pakkauduimme koko porukka kamoinemme isoon vuokra-autoon ja suuntasimme pienen maalaiskierroksen ja tuhdin neljän ruokalajin lounaan jälkeen kohti Sevillaa.
Majapaikkamme sijaitsi Sevillan “lähiössä”, kylässä nimeltä La Puebla del Rio, jonne ajaa noin puoli tuntia Sevillan keskustasta. Meillä oli käytössämme kaksikerroksinen asunto, jossa oli 4 makuuhuonetta, keittiö, olohuone + ruokailutila, kaksi wc:tä, joista toisessa oli suihku, sekä kattoterassi. Puitteet olivat melko hulppeat ja yhdestä makuuhuoneesta löytyi (tietenkin!) tanko. Hyvinä ystävinä minä ja Pirita jaoimme huoneen, muut tytöt saivat omat huoneensa. Tangollisen huoneen sai ryhmän jäsenistä nuorin, vasta 13-vuotias Jenni, koska uskoimme hänen olevan ainut, jolla olisi riittävästi energiaa tankoiluun treenien ulkopuolella.
Kämpän edustalla, mekot päällä lähdössä ihailemaan lähiympäristöä. Kuvassa vasemmalta oikealle Inka, Jenni, minä ja Pirita.
Plaza de España. Näen sieluni silmin kuningatar Amidalan seuraavalla sillalla.
Sunnuntaina menimme tutustumaan ehkä Sevillan kuuluisimpaan nähtävyyteen, Plaza de España -aukioon. Plaza de España rakennettiin 1928 ja se edustaa arkkitehtuuriltaan espanjalaista uusrenessanssia. Nykyään aukiolla kuvataan paljon elokuvia. Kun Riikka kertoi, että siellä oli kuvattu myös Star Wars -elokuvia, ei minun tarvinnut kauaa miettiä mistä elokuvasta/elokuvista mahtoi olla kyse. Paikka huokui vahvasti kuningatar Amidalan henkeä. Ja oikeassa olin, Plaza de España toimi Naboo-planeetan pääkaupungin, Theedin, näyttämönä episodeissa I-III.
Upeasta alustaan huolimatta päivä ei jatkunut aivan käsikirjoituksen mukaan. Auringosta, liian pitkästä syömättömyydestä tai molemmista johtuen nimittäin pyörryn lounasravintolamme pöydän ääreen. Kops, taju täysin kankaalle! Ruualla, cokiksella ja vedellä saimme minut takaisin tolpilleni, mutta pian ravintolasta lähdettyämme aloin oksentaa ulos kaikkea minkä olin juuri saanut syötyä. Eikä oksentaminen loppunut, ennen kuin pääsin majapaikkaamme ja omaan sänkyyni lepäämään. Vaikka oloni parani iltaa kohden, jouduin lepäämään ja kateellisena kuuntelemaan viereisen huoneen tankotreeneja (Jenni potkaisi lampun irti katosta). Pakotin itseni syömään iltapalaa, jotta jaksaisin treenata seuraavana päivänä.
Sexy flexy.
Maanantaina alkoivat tankotanssitunnit läheisellä tankotanssisalilla nimeltä Pole Fitness La Puebla. Kaksi tuntia tankotanssia joka päivä, kuutena päivänä viikossa. Ihastuttavat opettajamme Rocio ja Sonja eivät puhuneet lainkaan englantia, vaan Riikka joutui tulkkaamaan meille kaiken. Kielimuuri oli välillä melkoinen, mutta tunnit siitä huolimatta erittäin antoisia.
Maanantain tunnin teemana oli figures and static combos. Teimme tuttuja ja uusia pitoja ja muutamia komboja. Jaksoin edellispäivän pyörtymisestä ja oksentelusta huolimatta yllättävän hyvin koko kaksituntisen treenin ja venyttelyt vielä siihen perään. Sen päivän suosikkejani olivat sexy flexy (kuvassa) ja kombo, jossa cupidosta sukelletaan skorpioniin.
Treenin jälkeen kävimme kaupassa ja laitoimme ruokaa, jota seurasi siesta. Osa otti kattoterassilla aurinkoa, toiset (lähinnä minusta ja Piritasta koostuva mummo-osasto) päikkäröivät omissa sängyissään.
Illalla kiertelimme La Puebla del Rion katuja ja kävimme syömässä Riikan kehumassa paikallisessa ravintolassa. Emme ymmärtäneet menua, eivätkä tarjoilijat puhuneet sanakaan englantia, mutta ruoka oli silti taivaallisen hyvää!
Tiistain tunnin piti Sonja, teemana spinning pole. Olimme kaikki väsyneitä edellisen päivän treenistä ja Sonja tajusi hyvin nopeasti, että hänen antamansa liikkeet olivat meille liian vaikeita tai raskaita. Pyörivällä tangolla tekeminen nimittäin on paljon raskaampaa kuin staattisella tangolla. Itse päädyin jossain kohtaa paiskomaan pyyhettäni, kun ilmainvertti ei vaan millään sujunut pyörivällä tangolla. Tunnin loppupuolella luovutimme ja teimme tuttuja pitoja ja liikkeitä staattisella tangolla. Sonja-parka teki parhaansa keksiäkseen meille tekemistä.
Ryhmäpose tiistain tunnin päätteeksi.
Tiistai-iltana Riikka oli järjestänyt meille tutustumiskierroksen Sevillaan polkupyörillä. Kierroksen vetäjänä toimi Pablo, jonka johdolla poljimme ympäri kaunista Sevillaa tutustuen kaupungin historiaan ja tärkeimpiin nähtävyyksiin.
Sevillan kiertoajelu polkupyörillä. Oppaamme Pablo pilkistää minun ja Inkan päiden välistä.
Ryhmäkuva vanhan keramiikkatehtaan ovella.
Noin puolivälissä matkaa menimme syömään tapaksia paikkaan, jonka Pablo valitsi erinomaisten kasvis- ja vegaanivaihtoehtojen takia (kasvisruoka ei Espanjassa todellakaan ole itsestäänselvyys). Ruoka oli niin hyvää ja paikka mukava, että koko loppukierros kuluikin syödessä ja jouduimme kiireellä ajamaan pyörät ravintolalta takaisin vuokraamoon. Ups! Mutta ilta oli silti mukava ja onnistunut, emmekä olisi kovin paljon pidempään jaksaneetkaan polkea.
Mustelmien vertailua.
Keskiviikkona kertasimme Rocion kanssa ensimmäisen tunnin kaikkea siihen mennessä opittua ja venyttelimme jälkimmäisen tunnin. Pitkä venyttelysessio tuli todella tarpeeseen kolmen päivän ahkeran treenaamisen jälkeen. Tässä kohtaa vertailimme jo mustelma-arsenaalia jaloissamme. Jalkani eivät ole koskaan näyttäneet niin hakatuilta kuin leirin jälkeen.
Iltapäivällä suuntasimme taas Sevillan keskustaan, tällä kertaa shoppailemaan. Söimme ihanaa paikallista jäätelöä ja kiersimme vaatekaupoissa. Varsinkin minä ja Pirita onnistuimme polttamaan todella paljon rahaa vaatteisiin. Satumme olemaan samankokoisia ja meillä on kaiken lisäksi todella samanlainen vaatemaku, joten päädyimme monessa kaupassa ostamaan samoja vaatteita. Shoppailun päätteeksi suuntasimme vielä edellisillan tapasravintolaan, koska ruoka siellä oli niin hyvää.
Kolmen maun jäätelöruusu ja seitanlehtipihvi. Nam!
Torstain tankotreeni oli poikkeuksellisesti iltapäivällä, minkä ansiosta saimme nukkua aamulla pitkään. Vuorossa oli Sonjan koreografiatunti. En ole koskaan ollut hyvä koreografiatunneilla, koska naiselliset pyörähdykset, lattialla kovalla vauhdilla rymistely ja takaperin kuperkeikat ovat minulle todella haastavia. Mitenkään älyttömän hyvin ei koreografia sujunut eikä itkuilta vältytty, mutta kai pahemminkin metsään olisi voitu mennä.
Illalla oli vuorossa koko viikon suunnittelemamme tyttöjen ilta. Jenni ja Inka katosivat omille seikkailuilleen, kun taas minä ja Pirita nautimme siideriä, sipsiä ja Star Trekkiä. Ihanaa nörtteilyä kaiken sen treenaamisen lomassa!
Perjantain tunnin teema oli floor work, eli käytännössä lisää koreografiaa. Tällä kertaa tunti sujui hieman paremmin ja opimme kaikki koreografian edes jollain tasolla. Jopa takaperin kuperkeikkani alkoivat sujua vauhdilla! Harmikseni pakkani kuitenkin hajosi täysin juuri silloin, kun videoimme koko homman. Ai että olin pettynyt itseeni!
Lähdimme perjantaina iltapäivällä vielä uudelle shoppailukierrokselle Sevillaan, koska keskiviikkona aika oli loppunut kesken ja kaikki tuliaiset oli ostamatta. Kävelimme ensin suoraan sisään lempi jäätelöpaikkaamme, koska minun oli saatava kunnon annos heidän cheese cake -jäätelöään. Kun jätskit oli syöty kiertelimme taas pääasiassa vaatekauppoja ja minä ja Pirita päädyimme TAAS ostamaan aivan liikaa vaatteita, ja jälleen kerran toistemme kanssa samoja vaatteita. Tuliaiset jäivät melko vähälle, mutta sain ostettua pakolliset herkut työkavereille.
Lauantain tankotanssitunti oli leirin viimeinen. Kertasimme taas oppimaamme ja Sonja yritti vielä keksiä meille uusia juttuja. Itse tykkäsin ehdottomasti eniten lauantain tunnin komboista, joita harjoittelin into pinkeänä.
Viimeisen treenipäivän ryhmäpose. Vasemmassa yläkulmassa espanjalainen opettajamme Sonja.
Olimme kaikki jo rättiväsyneitä ja kehot täynnä mustelmia, joten lauantai kului pakatessa ja lepäillessä. Yritimme Piritan kanssa saada auringosta hieman väriä mustelmien kirjomiin nahkoihimme, mutta pääasiassa ilta meni sängyssä torkkuessa. Lyhyiden yöunien jälkeen pakkauduimme puoli kolmelta aamuyöllä vuokra-autoon ja ajoimme takaisin Malagan lentokentälle. Puolilta päivin sunnuntaina viisi ryytynyttä tankotanssijaa palasi Helsinki-Vantaan lentoasemalle.
Kaikista mustelmista, särystä ja väsymyksestä huolimatta Sevillan tankotanssileiri oli ehdottomasti kokemisen arvoinen ja lähden leirille toistekin heti kun se on mahdollista! Espanjan aurinko, hyvä ruoka, jokapäiväinen treenaaminen ja kaikki yhdessä vietetty aika mahtavien ihmisten kanssa antoivat minulle todella paljon. Kiitos kaikille unohtumattomasta viikosta!
30+ on uusi musta 