Kaamoksen keskellä

Marraskuu on laskeutunut Kouvolan ylle kuin märkä rätti. Aamulla on pimeää, päivällä on harmaata ja iltapäivällä tulee taas pimeää. En edes muista koska olisin viimeksi nähnyt auringon muuten kuin hetkellisesti toimiston ikkunasta.

Töissä on vuoden kiireisin aika menossa. Hommia tulee ovista ja ikkunoista ja teemme töitä yhden työntekijän vajauksella. Minulle kiire on ollut sikäli onni, ettei ehdi väsyä, kun koko ajan on miljoona rautaa tulessa. Olen nukkunut pääosin hyvin, minkä ansiosta kykenen selviytymään töistä ilman ongelmia. Toisaalta jo yksi surkeasti nukuttu yö voi pistää pakan sekaisin, useampi suistaa junan raiteilta. En esimerkiksi huonosti nukutun viikonlopun jäljiltä muista viime maanantaiaamun toimistopalaverista kuin puolet. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä palaverin loppupuolella puhuttiin.

Perinteiset kaamoksen selviytymiskeinoni ovat riittävä uni ja liikunta. Ensimmäisen saamiseen ei aina voi itse vaikuttaa, mutta olen tietoisesti mennyt arki-iltoina jo kymmeneltä kirjan kanssa sänkyyn, mistä on ollut valtavasti apua. Jälkimmäinen onkin sitten melkoinen kaksiteräinen miekka. Liikunta auttaa jaksamaan, mutta kun energia ei meinaa riittää edes sängystä ylös nousemiseen, saa väsymyksen kaveriksi myös morkkiksen.

Salille raahautuminen tämän väsymyksen ja pimeyden keskellä onkin kuin yrittäisi tervassa juosta, eikä se minultakaan, pesunkestävältä himourheilijalta, aina onnistu. Uiminen ja tankotanssi sen sijaan antavat minulle talvella normaaliakin enemmän. Uimahallissa käyminen on mielestäni täydellinen kaamosharrastus, koska saunominen ja uiminen rentouttavat ja auttavat jaksamaan sitä enemmän, mitä pimeämpää ja kurjempaa ulkona on. Tankotanssissa puolestaan pääsee haastamaan itseään mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Silloin kun tulee onnistumisia, on fiilis katossa, ja silloin kun mikään ei meinaa sujua, voi revitellä ja nauraa itselleen. Tai noh, aina voi revitellä ja nauraa itselleen. Kaverin mukaan ottaminen kannattaa myös aina.

received_2872090136156496.jpeg

Kieltä näyttävä sammakko. Revittelyä vapaissa tansotreeneissä Studio Move upilla Kouvolan keskustassa. Kuva: Joona Nuutinen

Kuten menin edellisessä päivityksessäni lupaamaan, osallistun tänä vuonna NaNoWriMoon (National Novel Writing Month eli kirjoita romaani kuukaudessa -haaste). Sain lokakuun puolella unessa idean ensimmäiseen kokopitkään scifi-romaaniini ja olin valtavan innoissani. Alussa onnistuinkin kirjoittamaan joka päivä, vaikka en todellakaan NaNoWriMon virallisen päivätavoitteen (1667 sanaa päivässä) verran. Kirjoitusinto alkoi kuitenkin hiipua nopeasti ja on tähän päivään (24.11.) mennessä lätsähtänyt kuin pannukakku. Liekö syynä marraskuu vai se, että priorisoin kaiken vapaa-aikani ja energiani harrastuksiini ja ystävien näkemiseen, ja olen loppuajan täysi zombie? Mene ja tiedä, mutta olen joka tapauksessa kirjoittanut marraskuun aikana vajaat 4000 sanaa, mikä on paljon enemmän kuin normaalina kuukautena.

Vintillä.jpg

Yhteinen kirjoitus- ja työskentelyhetki anopin inspiroivassa työhuoneessa, johon aion tulevaisuudessa tehdä kirjoitusretriitin. Kuvan otti appiukkoni Mauri Nuutinen ja hän antoi sille nimeksi Avokonttori.

Viikko sitten kokeilin myös humalassa kirjoittamista. Halusin tietää, antaako alkoholi vauhtia kirjoittamiseen. Siemailimme ystäväni Piritan kanssa skumppaa, kikattelimme ja kirjoitimme kumpikin omia tarinoitamme. Täytyy sanoa, että vaikka iloinen nousuhumala poisti tässäkin asiassa estoja ja sai tekstin kulkemaan vapautuneesti, muuttui kirjoittaminen humalan lisääntyessä pelkäksi tissi perse tissi perse piste enter -sekoiluksi. Minulla on toki todella huono viinapää (juon vähän ja harvoin), mutta ainakaan tämän kokemuksen perusteella en ymmärrä, kuinka kirjailijat, kuten Stephen King tai Philip K. Dick, ovat voineet kirjoittaa kännissä/huumeissa. Minä en ainakaan saanut mitään järkevää aikaiseksi. Heillä on selvästi parempi kisakunto kuin minulla.

IMG_20191115_213845.jpg

Kirjoittamista alkoholin vauhdittamana.

Summa summarum, marraskuu on monelle vuoden rankinta aikaa. Meillä jokaisella on omat keinomme yrittää selviytyä kaamoksesta. Toivon kaikille pitkiä ja virkistäviä yöunia ja jaksamista arkeen! Joululomaan on enää 4 viikkoa.

Mielikuvituksen löytäminen

Olen joskus aiemminkin kertonut, että olen aina kuvitellut olevani täysin vailla mielikuvitusta. Kasvoin seuraten taiteilijasiskoani vierestä ja kuvitellen hänen saaneen kaiken taiteellisen lahjakkuuden, mitä meidän perheen lapsille oli jaossa. Piirsin ja kirjoitin vielä lukiossa jonkin verran, mutta yliopistoon lähdettyäni sekin vähä jäi. Totesin, etten osaa, ja aloin treenata. Tyydyin olemaan se perheen urheilija.

Vuoden vaihteessa tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloin taas kirjoittaa. Olen pitänyt kiinni uudenvuodenlupauksestani ja kirjoittanut enemmän. Osallistuin Nova-kirjoituskilpailuun ja olen sen jälkeen kirjoittanut lisää. Portti-lehden kirjoituskilpailuun en jaksanut lähettää mitään (ehkä ensi vuonna), mutta sen sijaan päätin osallistua tänä vuonna NaNoWriMoon. En usko hetkeäkään saavani aikaiseksi kokonaista romaania tai pääseväni lähellekään 50 000 sanan tavoitetta, mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä. Osallistuminen on tärkeintä. On ollut ihanaa huomata, kuinka mielikuvitukseni lähtee elämään omaa elämäänsä, kunhan sitä ensin vähän painostaa. Niinpä näen NaNoWriMossa mahdollisuuden tutkia, mitä mielikuvitukseni syövereistä voikaan löytyä. Toistaiseksi olen kirjoittanut pelkästään novelleja, jospa tämä olisi oikea hetki kokeilla kokonaista romaania.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen (ehkä noin 15 v.) en olisi aivan heti uskonut palaavani myös piirtämisen pariin. Se tapahtui aivan sattumalta. Olin ystäväni Jutan vauvakutsuilla, joilla yhtenä ohjelmanumerona oli maalata kangasväreillä vauvan body. Kipuilin aikani aiheen kanssa, kunnes lopulta googletin “sea creatures in space”. Löysin mielikuvitustani kutkuttavan kuvan ja otin itselleni astetta isomman haasteen. Maalasin pidempään kuin kukaan muu, mutta lopputulos oli mielestäni vaivan arvoinen:

painting baby body

Vasemmalla alkuperäinen googletettu kuva, jonka taiteilijaa en valitettavasti onnistunut selvittämään. Oikealla maalaamani body Jutan vauvalle.

Bodyn valmistuttuani totesin, etten minä ihan niin surkea olekaan. Päätin aloittaa piirtämisen uudelleen.

piirsin juhannuksena

Piirtämässä anopin kanssa hänen työhuoneellaan. Appiukko ja mieheni yrittivät kovasti huudella meitä syömään.

Alkuinnostuksesta huolimatta piirtäminen ei ole ottanut aivan niin hyvin tuulta purjeisiin kuin kirjoittaminen. Olen piirtämisen kanssa samalla tavalla saamaton kuin kirjoittamisen – tarvitsen sosiaalisen paineen aloittaakseni. Niinpä olen pyytänyt piirrustusseuraa jokaiselta tuntemaltani taiteilijalta. Onneksi tunnen heitä paljon! Piirrustusseurana on toiminut muun muassa rakas anoppini Mirja Nuutinen. Taiteilimme juhannuksena yhdessä hänen työhuoneellaan.

 

Olen piirtäjänä todella harjaantumaton, piirrän lähes kaiken mallista, enkä ole siinäkään älyttömän hyvä. Näin kolmekymppisenä en kuitenkaan välitä pätkääkään. Olen hiljalleen tajunnut, että  oikeasti koko perheeni on melko taiteellinen. Ukrainalainen isäni soitti kitaraa ja lauloi bändissä nuoruudessaan Neuvostoliitossa. Äidilläni on kadehdittavan kaunis käsiala, hän piirtelee ja kirjoitti ainakin jossain vaiheessa runoja Kalevalan mittaan. Keskimmäinen siskoni on lastenkirjailija ja kuvittaja, ja myös nuorin siskoni piirtää ja kirjoittaa paljon. Tämän oivaltaminen on auttanut minua uskomaan kykyihini, joiden olemassa olosta en vielä kaksi vuotta sitten tiennyt mitään.

Viime yönä koin elämäni ensimmäisen inspiraatioherätyksen, kun heräsin neljältä aamuyöllä piirrustus-/maalausidea päässäni. Olen sen verran virkamies, että keskellä yötä piirtämisen sijaan painoin pääni takaisin tyynyyn ja annoin idean odottaa aamuun. Nautin kuitenkin mielikuvitukseni lennosta. Ihanaa, kun minulla on sellainen!

Musavideokuvaukset hiukkaskiihdytinlaboratoriossa

Vietimme aviomieheni Joonan kanssa viikonlopun (16.-17.3.2019) Jyväskylän yliopiston hiukkasfysiikan laboratoriossa kuvaamassa musiikkivideota hänen bändilleen Unzymelle. Viikonloppu oli pitkä ja raskas, mutten malta odottaa lopputulosta!

JLehmusjoki_17032019_1058_9931

Minä ja aviomieheni, Unzyme-yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Joona Nuutinen, musiikkivideon kuvauksissa Jyväskylän yliopiston hiukkasfysiikan laboratoriossa. Kuva: Joonas Lehmusjoki.

Näyttelen videolla hahmoa nimeltä Amelia Simms, jolla on kuolemaan johtava tauti, I-Pollen Degenerative Disorder (Amelia kuuluu ilmeisesti kasvikuntaan, kun hän kuolee siitepölyn rappeutumiseen). Onneksi Amelian aviomies on johtava tutkija Unzyme Laboratoriossa, joka on kehittänyt Kyborgisaattorin, laitteen, jonka avulla Amelia voidaan pelastaa. Kyborgisaation sivuvaikutuksena Amelia menettää kuitenkin kaikki muistot itsestään ja elämästään.

Kuvauspäivät alkoivat varhain. Heräsin klo 6.30, kävin suihkussa, söin aamupuuron ja aloin meikata. Tein kämpillä vain pohjameikin ja jätin varsinaisen maskeerauksen yliopistolle, koska luvassa oli paljon odottelua.

Ajoimme Jyväskylän yliopiston fysiikan laitokselle Ylistönrinteeseen, jossa meitä vastassa oli tutkija Janne Pakarinen. Jannen tehtävä oli auttaa, vahtia ja neuvoa meitä kuvauksissa, ja hän osoittautuikin viikonlopun aikana todella avuliaaksi kaveriksi! Sen lisäksi, että hän kertoi kysyttäessä laboratorion laitteistosta (sain häneltä henk. koht. esitelmän hiukkaskiihdyttimen toiminnasta), hän myös toteutti mitä ihmeellisimmät toiveemme. Kun Joona ja bändikaverinsa, Unzymen rumpali ja musiikkivideon kuvaaja ja ohjaaja Ville Hoikkala, pyysivät “näyttöä, jota tiedemiehet voisivat tökkiä”, haki Janne jostain monitorin ja laittoi siihen käppyröitä.

sdr

Janne Pakarinen taikoi meille jostain hienon monitorin.

dav

Tein itse hahmoni Amelian meikin. Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen!

Lauantaina keskityimme kuvaamaan kohtauksia kronologisessa järjestyksessä videon alusta alkaen, jolloin hahmoni Amelia oli kuoleman sairas. Koska videon kuvaukset olivat siirtyneet alkuperäisestä aikataulusta viikolla eteen päin, jouduin tekemään meikkini kokonaan itse. En meikkaa arkielämässä juuri lainkaan, joten olin pyytänyt apua kaveriltani Henniltä. Henni selvitti, kuinka ihminen meikataan sairaan/kuolleen näköiseksi, ja opetti meikin minulle. Niinpä aamulla ensi töikseni pyörittelin sudilla mustaa luomiväriä silmieni ympärille laboratorion käytävällä. Täytyy sanoa, että olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen!

Kuvasimme päivän aikana niin monta kohtausta kuin ehdimme. Eniten odottelua aiheutti valojen asettelu. Minut oli teipattu kiinni aitoon (ja perhanan raskaaseen!) Keski-Suomen keskussairaalasta lainattuun tippatelineeseen, jota jouduin kuljettamaan mukanani kaikkialle. Tai ainakin tippapussia. Odotin kuvausten välissä, pidin tauot, söin ja kävin vessassa tippapussi mukanani koko lauantaipäivän ja osan sunnuntaista. Minkä voitte kuvitella olevan lievästi sanottuna rasittavaa.

IMG_0459_DxO

Ottojen välissä oli paljon odottelua. Tippateline kulki minulla koko ajan mukana. Kuva: Joonas Lehmusjoki.

Lauantaina emme vielä päässeet hiukkaskiihdyttimelle, mutta sunnuntaina hetki viimein koitti! Ollessaan toiminnassa hiukkaskiihdytin on tiukasti suljettuna palloksi, mutta kuvauksia varten pallo avattiin ja puolikkaiden väliin laitettiin minulle (tai siis Amelialle) tuoli. Kun vastuustavapautuslomake oli allekirjoitettu ja aviomies oli hellästi avustanut Amelian tuoliin, saattoi kyborgisaatio alkaa!

JLehmusjoki_17032019_1150_9987

Avattu hiukkaskiihdytin ja suihku. Kuva: Joonas Lehmusjoki.

 

rhdr

Hiukkaskiihdyttimen suihku. Kuva: Joonas Lehmusjoki.

Sain istua hiukkaskiihdyttimessä seuraavat pari tuntia. Minua sohittiin lasereilla, jalkoihini heitettiin nestemäistä typpeä, ympärilläni suhisi ja puhisi ja valot välkkyivät. Meinasin saada paskahalvauksen, kun jossain kohtaa käynnistyi hiukkaskiihdyttimen automaattinen jäähdytys, eli nestemäistä typpeä alkoi virrata letkuihin ympärilläni. Tuolissa oli siinä kohtaa “hieman viileää” istua. Parin tunnin istumisen jälkeen (välissä oli onneksi taukoja) kyborgisaatio oli saatettu onnistuneesti päätökseen, Amelia parannettu ja hänen muistinsa pyyhitty puhtaaksi. Ei muuta kuin ylös, ulos ja kohti uutta elämää!

IMG_0484_DxO

Vietin pari tuntia hiukkaskiihdyttimessä istuen. Kuva: Joonas Lehmusjoki.

Koska viikonloppuun sisältyi paljon odottelua, ehdimme ihmetellä mitä kaikkea laboratoriosta löytyi. Eräs lempiasioistani olivat erilaiset äänet laboratorion eri huoneissa/tiloissa. Jossain kohtaa käytävää kuului linnunlaulumainen “tsirp tsirp”. Pari tuntia hiukkaskiihdyttimessä istuessani sain kuunnella taustalla taukoamatta kuuluvaa “tsssk tsssk” -ääntä, joka muistutti vähän rumpusetin lautasia.

Videon tarkkaa valmistumisaikataulua ei kai tiedä kukaan, mutta käsittääkseni se on tarkoitus julkaista kesällä. Odotan mielenkiinnolla lopputulosta, joka tulee sisältämään roppakaupalla Unzymelle tyypillistä tiedemiesmeininkiä.

Tankotanssileiri Sevillassa 23.2.-3.3.2019

Vietin helmi-maaliskuun vaihteessa ihanan aurinkoisen viikon Espanjan Sevillassa tankotanssileirillä mahtavien tyyppien kanssa. Viikkoon mahtui paljon treeniä, hyvää ruokaa, shoppailua, jäätelöä, mustelmia, väsymystä, onnistumisen kokemuksia ja myös niitä hetkiä, kun kaikki ei mennyt niin kuin Strömsöössä. En kuitenkaan olisi jättänyt kokemusta välistä mistään hinnasta!

Varhain lauantaiaamuna 23.2. pieni joukko (minä, Pirita, Jenni ja Inka) innokkaita tankotanssijoita lensi hiihtolomalaisia täynnä olevalla Norskin koneella Malagaan. Muutamassa tunnissa Suomen jäinen tihkusade ja harmaus vaihtui Espanjan aurinkoon ja reilun 20 asteen lämpötilaan. Perillä meitä odotti Tanssistudio Move up‘n omistaja, (tanko)tanssiopettaja Riikka Keurulainen. Pakkauduimme koko porukka kamoinemme isoon vuokra-autoon ja suuntasimme pienen maalaiskierroksen ja tuhdin neljän ruokalajin lounaan jälkeen kohti Sevillaa.

IMG_5498

Ajelimme vuoristoista reittiä Malagasta Sevillaan.

Majapaikkamme sijaitsi Sevillan “lähiössä”, kylässä nimeltä La Puebla del Rio, jonne ajaa noin puoli tuntia Sevillan keskustasta. Meillä oli käytössämme kaksikerroksinen asunto, jossa oli 4 makuuhuonetta, keittiö, olohuone + ruokailutila, kaksi wc:tä, joista toisessa oli suihku, sekä kattoterassi. Puitteet olivat melko hulppeat ja yhdestä makuuhuoneesta löytyi (tietenkin!) tanko. Hyvinä ystävinä minä ja Pirita jaoimme huoneen, muut tytöt saivat omat huoneensa. Tangollisen huoneen sai ryhmän jäsenistä nuorin, vasta 13-vuotias Jenni, koska uskoimme hänen olevan ainut, jolla olisi riittävästi energiaa tankoiluun treenien ulkopuolella.

appartment in sevilla

Kämpän edustalla, mekot päällä lähdössä ihailemaan lähiympäristöä. Kuvassa vasemmalta oikealle Inka, Jenni, minä ja Pirita.

IMG_5575

Plaza de España. Näen sieluni silmin kuningatar Amidalan seuraavalla sillalla.

Sunnuntaina menimme tutustumaan ehkä Sevillan kuuluisimpaan nähtävyyteen, Plaza de España -aukioon. Plaza de España rakennettiin 1928 ja se edustaa arkkitehtuuriltaan espanjalaista uusrenessanssia. Nykyään aukiolla kuvataan paljon elokuvia. Kun Riikka kertoi, että siellä oli kuvattu myös Star Wars -elokuvia, ei minun tarvinnut kauaa miettiä mistä elokuvasta/elokuvista mahtoi olla kyse. Paikka huokui vahvasti kuningatar Amidalan henkeä. Ja oikeassa olin, Plaza de España toimi Naboo-planeetan pääkaupungin, Theedin, näyttämönä episodeissa I-III.

Upeasta alustaan huolimatta päivä ei jatkunut aivan käsikirjoituksen mukaan. Auringosta, liian pitkästä syömättömyydestä tai molemmista johtuen nimittäin pyörryn lounasravintolamme pöydän ääreen. Kops, taju täysin kankaalle! Ruualla, cokiksella ja vedellä saimme minut takaisin tolpilleni, mutta pian ravintolasta lähdettyämme aloin oksentaa ulos kaikkea minkä olin juuri saanut syötyä. Eikä oksentaminen loppunut, ennen kuin pääsin majapaikkaamme ja omaan sänkyyni lepäämään. Vaikka oloni parani iltaa kohden, jouduin lepäämään ja kateellisena kuuntelemaan viereisen huoneen tankotreeneja (Jenni potkaisi lampun irti katosta). Pakotin itseni syömään iltapalaa, jotta jaksaisin treenata seuraavana päivänä.

sexy flexy

Sexy flexy.

Maanantaina alkoivat tankotanssitunnit läheisellä tankotanssisalilla nimeltä Pole Fitness La Puebla. Kaksi tuntia tankotanssia joka päivä, kuutena päivänä viikossa. Ihastuttavat opettajamme Rocio ja Sonja eivät puhuneet lainkaan englantia, vaan Riikka joutui tulkkaamaan meille kaiken. Kielimuuri oli välillä melkoinen, mutta tunnit siitä huolimatta erittäin antoisia.

Maanantain tunnin teemana oli figures and static combos. Teimme tuttuja ja uusia pitoja ja muutamia komboja. Jaksoin edellispäivän pyörtymisestä ja oksentelusta huolimatta yllättävän hyvin koko kaksituntisen treenin ja venyttelyt vielä siihen perään. Sen päivän suosikkejani olivat sexy flexy (kuvassa) ja kombo, jossa cupidosta sukelletaan skorpioniin.

Treenin jälkeen kävimme kaupassa ja laitoimme ruokaa, jota seurasi siesta. Osa otti kattoterassilla aurinkoa, toiset (lähinnä minusta ja Piritasta koostuva mummo-osasto) päikkäröivät omissa sängyissään.

Illalla kiertelimme La Puebla del Rion katuja ja kävimme syömässä Riikan kehumassa paikallisessa ravintolassa. Emme ymmärtäneet menua, eivätkä tarjoilijat puhuneet sanakaan englantia, mutta ruoka oli silti taivaallisen hyvää!

La Puebla del Rio

Syömässä illallista hyvässä paikallisessa ravintolassa.

Tiistain tunnin piti Sonja, teemana spinning pole. Olimme kaikki väsyneitä edellisen päivän treenistä ja Sonja tajusi hyvin nopeasti, että hänen antamansa liikkeet olivat meille liian vaikeita tai raskaita. Pyörivällä tangolla tekeminen nimittäin on paljon raskaampaa kuin staattisella tangolla. Itse päädyin jossain kohtaa paiskomaan pyyhettäni, kun ilmainvertti ei vaan millään sujunut pyörivällä tangolla. Tunnin loppupuolella luovutimme ja teimme tuttuja pitoja ja liikkeitä staattisella tangolla. Sonja-parka teki parhaansa keksiäkseen meille tekemistä.

tuesdays group photo

Ryhmäpose tiistain tunnin päätteeksi.

Tiistai-iltana Riikka oli järjestänyt meille tutustumiskierroksen Sevillaan polkupyörillä. Kierroksen vetäjänä toimi Pablo, jonka johdolla poljimme ympäri kaunista Sevillaa tutustuen kaupungin historiaan ja tärkeimpiin nähtävyyksiin.

sevilla tour on bikes

Sevillan kiertoajelu polkupyörillä. Oppaamme Pablo pilkistää minun ja Inkan päiden välistä.

sevilla tour on bikes 2

Ryhmäkuva vanhan keramiikkatehtaan ovella.

Noin puolivälissä matkaa menimme syömään tapaksia paikkaan, jonka Pablo valitsi erinomaisten kasvis- ja vegaanivaihtoehtojen takia (kasvisruoka ei Espanjassa todellakaan ole  itsestäänselvyys). Ruoka oli niin hyvää ja paikka mukava, että koko loppukierros kuluikin syödessä ja jouduimme kiireellä ajamaan pyörät ravintolalta takaisin vuokraamoon. Ups! Mutta ilta oli silti mukava ja onnistunut, emmekä olisi kovin paljon pidempään jaksaneetkaan polkea.

mustelmia

Mustelmien vertailua.

Keskiviikkona kertasimme Rocion kanssa ensimmäisen tunnin kaikkea siihen mennessä opittua ja venyttelimme jälkimmäisen tunnin. Pitkä venyttelysessio tuli todella tarpeeseen kolmen päivän ahkeran treenaamisen jälkeen. Tässä kohtaa vertailimme jo mustelma-arsenaalia jaloissamme. Jalkani eivät ole koskaan näyttäneet niin hakatuilta kuin leirin jälkeen.

Iltapäivällä suuntasimme taas Sevillan keskustaan, tällä kertaa shoppailemaan. Söimme ihanaa paikallista jäätelöä ja kiersimme vaatekaupoissa. Varsinkin minä ja Pirita onnistuimme polttamaan todella paljon rahaa vaatteisiin. Satumme olemaan samankokoisia ja meillä on kaiken lisäksi todella samanlainen vaatemaku, joten päädyimme monessa kaupassa ostamaan samoja vaatteita. Shoppailun päätteeksi suuntasimme vielä edellisillan tapasravintolaan, koska ruoka siellä oli niin hyvää.

sdr

Kolmen maun jäätelöruusu ja seitanlehtipihvi. Nam!

Torstain tankotreeni oli poikkeuksellisesti iltapäivällä, minkä ansiosta saimme nukkua aamulla pitkään. Vuorossa oli Sonjan koreografiatunti. En ole koskaan ollut hyvä koreografiatunneilla, koska naiselliset pyörähdykset, lattialla kovalla vauhdilla rymistely ja takaperin kuperkeikat ovat minulle todella haastavia. Mitenkään älyttömän hyvin ei koreografia sujunut eikä itkuilta vältytty, mutta kai pahemminkin metsään olisi voitu mennä.

Illalla oli vuorossa koko viikon suunnittelemamme tyttöjen ilta. Jenni ja Inka katosivat omille seikkailuilleen, kun taas minä ja Pirita nautimme siideriä, sipsiä ja Star Trekkiä. Ihanaa nörtteilyä kaiken sen treenaamisen lomassa!

Perjantain tunnin teema oli floor work, eli käytännössä lisää koreografiaa. Tällä kertaa tunti sujui hieman paremmin ja opimme kaikki koreografian edes jollain tasolla. Jopa takaperin kuperkeikkani alkoivat sujua vauhdilla! Harmikseni pakkani kuitenkin hajosi täysin juuri silloin, kun videoimme koko homman. Ai että olin pettynyt itseeni!

Lähdimme perjantaina iltapäivällä vielä uudelle shoppailukierrokselle Sevillaan, koska keskiviikkona aika oli loppunut kesken ja kaikki tuliaiset oli ostamatta. Kävelimme ensin suoraan sisään lempi jäätelöpaikkaamme, koska minun oli saatava kunnon annos heidän cheese cake -jäätelöään. Kun jätskit oli syöty kiertelimme taas pääasiassa vaatekauppoja ja minä ja Pirita päädyimme TAAS ostamaan aivan liikaa vaatteita, ja jälleen kerran toistemme kanssa samoja vaatteita. Tuliaiset jäivät melko vähälle, mutta sain ostettua pakolliset herkut työkavereille.

Lauantain tankotanssitunti oli leirin viimeinen. Kertasimme taas oppimaamme ja Sonja yritti vielä keksiä meille uusia juttuja. Itse tykkäsin ehdottomasti eniten lauantain tunnin komboista, joita harjoittelin into pinkeänä.

last days group pose

Viimeisen treenipäivän ryhmäpose. Vasemmassa yläkulmassa espanjalainen opettajamme Sonja.

Olimme kaikki jo rättiväsyneitä ja kehot täynnä mustelmia, joten lauantai kului pakatessa ja lepäillessä. Yritimme Piritan kanssa saada auringosta hieman väriä mustelmien kirjomiin nahkoihimme, mutta pääasiassa ilta meni sängyssä torkkuessa. Lyhyiden yöunien jälkeen pakkauduimme puoli kolmelta aamuyöllä vuokra-autoon ja ajoimme takaisin Malagan lentokentälle. Puolilta päivin sunnuntaina viisi ryytynyttä tankotanssijaa palasi Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

Kaikista mustelmista, särystä ja väsymyksestä huolimatta Sevillan tankotanssileiri oli ehdottomasti kokemisen arvoinen ja lähden leirille toistekin heti kun se on mahdollista! Espanjan aurinko, hyvä ruoka, jokapäiväinen treenaaminen ja kaikki yhdessä vietetty aika mahtavien ihmisten kanssa antoivat minulle todella paljon. Kiitos kaikille unohtumattomasta viikosta!

 

pole dancing camp kollaasi

13-vuotias Sakura pukukilpailussa

Uudenvuodenlupaukseni oli kirjoittaa enemmän. Lisäksi tavoite, jonka asetin scifin kirjoittamiselle noin vuosi sitten, oli osallistua aloitteliville scifi- ja fantasiakirjoittajille suunnattuun Nova-kirjoituskilpailuun. Noh, viimeiset kuukaudet ja etenkin viimeiset viikot olen sormet savuten tahkonut tekstiä täyttääkseni nämä lupaukset/tavoitteet. Koska olen surkea saamaan mitään yksin aikaiseksi, olen järjestänyt kirjoitusseuraa niin usein kuin mahdollista sosiaaliseksi paineeksi. Lisäksi olen käynyt ahkerasti Oodissa kirjoittamassa, mikä onkin oivallinen paikka viettää “kirjailijan elämää”.

sdr

Oodissa kirjoittamassa scifi-novellia.

Harrastin parikymppisenä animea, mangaa ja cosplayta ja kävin ahkerasti animeaiheisissa coneissa katsomassa cosplay-kilpailuja. Muistan silloin ihmetelleeni nuoria, n. 10-16-vuotiaita harrastajia, jotka osallistuivat pukukilpailuihin Naruto-sarjan Sakurana. He vetivät jonkun sinne päin olevan rievun päälleen ja huusivat lavalla jonkin Sakuran repliikin. Ihmettelin aina eivätkö he tajunneet, että kyseessä on kilpailu, johon osallistuu monia todella taitavia cossaajia. Sen lisäksi, että olin ylimielinen idiootti ja minulta jäi tajuamatta kuinka tärkeää pelkkä osallistuminen sen ikäiselle mahtoi olla, tunnen nyt itse olevani se 13-vuotias Sakura cosplay-kilpailun lavalla.

En ole kirjoittanut fiktiivisiä tarinoita noin viiteentoista vuoteen ja siitä huolimatta heti pitää päästä leikkimään scifi-novellistia ja osallistumaan kirjoituskilpailuun. En ole koskaan pitänyt itseäni lahjakkaana kirjoittajana tai tippaakaan luovana. Tärkeintä ei kuitenkaan ole voitto vaan tekeminen. Minulla on maisterin tutkinto, mikä tarkoittaa, että osaan kirjoittaa ihan kelvollisia suomenkielisiä lauseita peräkkäin. Lisäksi pitää kirjoittaa niin pitkään kuin tekstiä vain suinkaan syntyy. Toistaiseksi ideoita on riittänyt.

Viimeisen parin viikon aikana kirjoittaminen on ollut melkoista suorittamista, mutta tein sen minkä lupasin: laitoin juuri en yhden, vaan kaksi valmista scifi-novellia Nova-kilpailun sähköpostin liitteeksi ja painoin lähetä -nappia. Minun ei tarvinne kertoa, kuinka ylpeä itsestäni juuri nyt olen.

Järjettömän iso kiitos kaikille teille, jotka olette auttaneet minua tässä projektissa! Kiitos etenkin Terhille, Elinalle ja Piritalle! Ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään.

Varhain huomisaamuna lennän tankotanssileirille Espanjan Sevillaan. Heippa!

 

China Miévillen Embassytown

Sain juuri luettua loppuun China Miévillen teoksen Embassytown. Ruodimme kirjaa ystäväni Janin kanssa. Seuraavassa tekstissä en esittele kirjan sisältöä tai juonta juuri lainkaan, vaan hyökkäämme Janin kanssa suoraan pohtimaan mitä ja mistä kirja oikeastaan kertoo. Teksti tulee sisältämään spoilereita kirjan alusta loppuun saakka.

embassytown

Koko kirjan idea ja tiukka ydin on siinä, kuinka ihmeessä pystyisimme ymmärtämään toista, täysin meille vierasta älyä ja ymmärrämmekö oikeasti sittenkään. Kirjan avaruusoliot, ariekeit tai kutsumanimeltä hostit, ovat fyysisesti erilaisia olentoja, joiden ulkomuotoa ei kuitenkaan tarkemmin kuvailla (paitsi että heillä on useampia suita). Kirjan keskiössä ovat älykkyys ja kieli, jotka ovat niin erilaisia kuin ihmismieli, että Embassytownissa elävät ihmiset ovat joutuneet kasvattamaan geneettesesti muunneltuja kaksospareja, lähettiläitä (“ambassadors”), joiden ainut tarkoitus on kommunikoida hostien kanssa. Vaikka lähettiläät  pystyvät ymmärrettävästi puhutaan hostien kanssa hiedän omalla kielellään, ymmärtävätkö nämä kaksi kulttuuria kuitenkaan todella toisiaan?  (“Eivät”, kuuluu Janin vastaus taustalta.)

Eräs juonen kannalta keskeinen hahmo on Avicen aviomies Scile, joka on kielitieteilijä ja syvästi kiinnostunut hostien kielestä (yksinkertaisesti the Language). Scilen tekojen  motiivit jäivät alunperin minulle hieman hämäräksi ja jäin toivomaan että Avice olisi kirjan lopussa avannut enemmän sitä miksi hän sääli Scilea. Janin kanssa keskustellessani aloin kuitenkin ymmärtää häntä hieman paremmin. Scilelle tulee hostien kieltä kohtaan niin voimakas pakkomielle, että se vie hänet mennessään. Hän vastustaa ihmislähtöistä kielen muuttumista niin voimakkaasti, että hän on valmis murhaamaan estääkseen sitä tapahtumasta. Scile näkee, että opettamalla hosteja valehtelemaan ihmiset ovat tuhoamassa koko hostien kielen, kulttuurin ja ajattelutavan. Hostien addiktoiduttua EzRan puheeseen hän ei välitä, vaikka kokonainen hostien sukupolvi sekä kaikki planeetalla olevat ihmiset kuolisivat. Hän on yksinäinen soturi, joka haluaa kielen pysyvän ennallaan ja hostien ajatusmaailman “puhtaana”.

Kirjan lopussa hostissa, jonka Avice on nimennyt Spanish Danceriksi, tapahtuu suuri muutos. Yhtäkkiä, sen lisäksi että hän oppii puhumaan ja ymmärtämään ihmisiä, myös hänen tapansa ajatella muuttuu perustavanlaatuisesti. Yhtäkkiä hän tuntuu olevan Avicen kanssa samoilla aivoaalloilla ja tietävän mitä tämä haluaa ilman että Avicen tarvitsee sitä kertoa. Hän alkaa ajatella kuin ihminen. Minkä Scile nimenomaan halusi estää.

Voimme kysyä menivätkö hostit pilalle vai kehittyivätkö he kommunikaation kehityksen seurauksena uudelle tasolle (eli evolvoituivat). Kuten eurooppalaiset uudessa maailmassa, ihminen menee Arieka-planeetalle ja tuo mukanaan uuden “vitsauksen”, tavan kommunikoida ja ajatella, joka tuhoaa kokonaan olemassa olevan kulttuurin.

Kirjassa esiintyy muutenkin taustateemana ympäristön hyväksikäyttö seurauksista välittämättä. Bremen, Embassytownin “keskushallinto”, luo omat lähettiläät voidakseen ottaa planeetan haltuunsa. Tietenkään he eivät voineet tietää, että eriparisen lähettilään puhe humalluttaisi hostit, mutta heidän toimintansa motiivina oli puhtaasti ahneus.

Ja mitä ihmettä tapahtui Ehrsul-nimiselle androidille? Mikä jäi hänen osakseen ja miksi hän vain katosi? Häntä esitettiin ihmismäisenä Avicen parhaana ystävänä, jonka kanssa tämä juoruili ja joka mm. sisusti kotinsa mielyttääkseen ihmisiä jotka kävivät hänen luonaan kylässä. Hänestä tulee mieleen Blade Runner 2049:n JOI, joka vaikuttaa äärimmäisen ihmismäiseltä, mutta on lopulta kuitenkin vain tekoäly, joka on luotu miellyttämään omistajaansa. Tarinan edetessä Avicelle paljastuu, että Ehrsulilla oli koko ajan myös muita parhaita ystäviä, eikä heidän ystävyytensä ollutkaan millään lailla ainutlaatuista. Toivoin, että Ehrsulin androidin sielunelämää olisi avattu enemmän, mikä olisi hyvin sopinut kirjan teemaan.

Embassytown ei ole täydellinen kirja. Se jättää joitakin kysymyksiä häiritsevästi auki ja siitä olisi mielestäni paikoitellen voinut hieman karsia tekstiä (kuten Ehrsulin hahmon kokonaan, koska öö…?). Mutta enpä ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka herättää niin paljon ajatuksia. Toivon, että joku rohkea ja taitava kääntäjä ottaisi Mievillen tuotannon suomentamisen haasteekseen, jotta saisimme nauttia hänen teoksiaan myös suomeksi!

Uudenvuodenlupauksista

Erinomaista alkanutta vuotta kaikille!

Vuosi sitten tein uudenvuodenlupauksen “enemmän tanssia”. Nyt täytyy tunnustaa, että lupauksen täyttäminen meni jokseenkin seinille. Alkuvuodesta hamstrasin innoissani kalenteriini viikonloppukursseja kokeillakseni kaikkea jazzista hiphopiin, mutta flunssakausi vei opettajat ja melkein kaikki kurssit peruttiin. Kouvolaan muuton jälkeen en ole ehtinyt sitäkään vähää (mm. rakastamaani afroa ei täällä voi harrastaa) ja klubeilla tanssiminenkin on jäänyt vähälle. Tankotanssi on ainut mitä olen harrastanut koko vuoden, mutta sekin on enemmän voimailua kuin tanssia. Oi voi…

En ylipäätään oikein pidä sanasta uudenvuodenlupaus. Siitä tulee väkisin mieleen lupaus siitä että nyt kaikki muuttuu ja minusta tulee parempi ihminen! Mitä ei tietenkään tapahdu. Tykkään puhua enemmin vaikka uudenvuoden tavoitteista. Tai kuten vuosi sitten, teen mieluummin yhden pienen positiivisen lupauksen, joka on aidosti kiva pitää, kuin kuvittelen olevani vuodenvaihteen jälkeen jotenkin eri ihminen.

Uudenvuodenlupaukseni/tavoitteeni vuodelle 2019 tulee tässä: enemmän kirjoittamista! Oli kyse sitten blogista tai scifinovelleista, aion ottaa kirjoittamisen säännölliseksi harrastukseksi vuodelle 2019. Ei väliä kuinka paljon tekstiä oikeasti saan aikaiseksi, kunhan kirjoitan. Ja kutsun kaikki kirjoittamisesta pitävät kaverini mukaan!

uudenvuodenlupaus

Työstämässä Veljen etsintä -novellia Saskan kanssa. Kuvan otti Kallas Lukka.

Into pinkeänä tangolla

Kirjoitin viime kesänä tangolle paluusta. Asetin tavoitteeksi saavuttaa vuosien takaisen taitotasoni ja päästä sen yli. Silloin tuntui, että junnaan vain paikoillani, enkä meinannut millään saavuttaa edes entistä tasoani. Mikä oli todella raivostuttavaa, mutta en luovuttanut, vaan kävin ahkerasti tunneilla sekä Helsingissä että Kouvolassa.

Jokin loksahti paikoilleen pari kuukautta sitten. Olin stressin takia sairaslomalla muutaman päivän, enkä kyennyt harrastamaan liikuntaa pariin viikkoon. Ja sitten yhtäkkiä tauon jälkeen kaikki alkoi vain sujua! Aloin saada itsestäni irti yhä enemmän ja enemmän, uskalsin kokeilla uusia juttuja ja jopa onnistuin monissa! Ja tadaa! nyt osaan liikkeitä, kuten jade, joihin en silloin vuosia sitten voinut kuvitellakaan pystyväni. Eikä se ole edes vaikeaa!

IMG_20181229_144639_797

Jade, joka ei tunnu enä lainkaan vaikealta. Kuvan otti Rock The Polen ohjaaja Iia.

 

Seuraava tavoitteeni tangolla oli oppia ilmainvertti, mutta tänään tunnilla, kun muut harjoittelivat perusinverttiä, minä vain tein sen. Tuosta vaan, ihan itse! Olen aina yrittänyt tehdä sen vatsalihaksilla, mutta sitten vain tajusin, että se tehdään kallistumalla taakse. Jalat seuraa kyllä perässä. Että sinne meni jalkojen mukana se(kin) tavoite niin että heilahti! Lisäksi onnistuin tänään ensimmäistä kertaa nousemaan takanojaan lattialta kyynärseisonnasta. Siinä onnistuin yksinkertaisesti siksi, että olen alkanut luottaa kroppaani ja pitoon tangolla.

Ettei kaikki vaikuttaisi aivan liian helpolta ja ihanalta, niin hikeä ja mustelmia tulee kyllä edelleen oikein urakalla. Tämä laji ei ole mukavuudenhaluisille. Mutta rakastan tangolla treenaamista, enkä luovuta helposti. Ja tavoiteltavaa riittää edelleen. Kuten kuvasta näkyy, on spagaatti vielä kaukana haaveissa. Lisää venyttelyä siis! Lisäksi kaikilla on tankotanssissa ns. nurja/vasen/väärä puoli, joka on huonompi kuin toinen. Olen vasta aivan viime aikoina ruvennut treenaamaan myös väärää puolta, ja tekemistä riittää silläkin saralla.

Tankotanssista on tullut ehdottomasti yksi rakkaimmista harrastuksistani ja toivon pysyväni terveenä, että voin harrastaa sitä vielä vuosikausia! Samalla tulee piiskattua itseäni myös lisäämään notkeutta ja kasvattamaan lihaksia.

Aikaansaamisesta ja armollisuudesta

Blogini nimi on 30+ on uusi musta, koska koen monella tapaa heränneeni eloon vasta kolmekymppisenä. Nuorempana unelmoin vaikka ja mistä, mutta en tahtonut saada juuri mitään aikaiseksi. Keksin tekosyitä ja vain odotin ja odotin päivää jolloin asiat mystisesti tapahtuisivat. Tai että olisin hyvä tai suosittu tai kaunis tai mitä sitä nuorena ikinä odottaakaan. Ei sillä ettenkö olisi edelleen aivan käsittämättömän saamaton joissakin asioissa, kuten nyt vaikkapa uusien reseptien kokeilussa. Joku raja kivojenkin asioiden suorittamisessa täytyy olla! Mutta monien muiden asioiden kohdalla olen 30 vuotta täytettyäni luopunut tekosyistä ja odottamisesta. Samalla olen tiputtanut rimoja ja muuttunut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Ja jotenkin kummasti olen onnellisempi kuin koskaan!

Moni varmasti tunnistaa itsessään sen ajatuksen, ettei mitään kannata tehdä, ellei siinä ole hyvä. Ei kannata kirjoittaa jossei osaa kirjoittaa. Ei kannata laulaa jossei osaa laulaa. Ei kannata tanssia/piirtää/uida/ommella jossei osaa tanssia/piirtää/uida/ommella. Jne. Ikuinen kehä tekemättömiä asioita, koska ei heti ole hyvä. Noh, vanhemmaksi tulemisessa on se hieno puoli, että pikkuhiljaa lakkaa välittämästä. Ja samalla alkaa tehdä asioita ihan vain itsensä takia. Koska se on kivaa!

Vuoden alussa palasin scifin kirjoittamisen pariin, mitä en ole tehnyt sitten lukion. Ensimmäinen novellini, Veljen etsintä, julkaistiin lokakuussa Kosmoskynän verkkolehdessä. Nyt työstän suurella innolla uutta novelliani lapsuudenystäväni avustuksella. Hän sattuu näppärästi olemaan hiukkasfysiikan tohtori. Ja voi että nautin kirjoittamisesta, vaikka suomen kieleni on varmasti edelleen kökköä ja jouduin vähän aikaa sitten googlettamaan mitä sana “kapulakieli” oikeasti tarkoittaa. Myös tämän blogin pitäminen on vaatinut minua luopumaan ajatuksesta, että minun pitäisi saavuttaa jotain erikoista pitääkseni blogia. Höpöhöpö, kunhan kirjoitan ja se lukee jota kiinnostaa.

true survivor

True Survivor. Ihan joka ainut nuotti ei välttämättä osunut kohdalleen.

Kuluneena vuonna olen esiintymiskammostani huolimatta laulanut kolmessa eri yhteydessä karaokea. Japanissa 4 tuntia karaokekopissa oli minulle ehdottomasti koko reissun kohokohta! Ja vaikka viimeisin vetoni, David Hasselhoffin True Survivor kahdelta aamuyöllä Helsinki Priden naistenbileissä, jättikin melkoiset traumat, voin edes sanoa laittaneeni itseni likoon. Rakkaan ystäväni Tiitin sanoin, “Ei hätää [jossei nuotti osu kohdalleen]. Nuotin molemmilla puolilla on runsaasti tilaa!” Kiitos ja anteeksi!

Myönnän olevani jossain määrin tämän päivän elämyshakuinen ihminen, mutta kieltäydyn pyytämästä sitä anteeksi. Tuijotin nuorempana aivan riittävästi kattoon ja olin onneton. Koen, että nyt on aika nauttia elämästä!

Elämää Kouvolassa

Elämä Kouvolassa on lähtenyt rullaamaan vauhdikkaasti. Töissä en joudu kyselemään työkavereilta enää niin paljon neuvoa, vaan osaan tehdä ison osan työtehtävistäni jo ihan itse. Vapaa-aikaani täyttävät liikunta, rattoisat illat kavereiden kanssa ja taustalla letkeästi soljuva jazz-musiikki. Mitä ihmettä, eikö Kouvolassa olekaan harmaata ja ankeaa?

dav

Maria opetti minua pyörittämään poita. En ollut siinä edes huono!

Kesällä pyrin viettämään mahdollisimman paljon aikaa ulkona liikkuen, koska en ollut vielä ehtinyt tutustua kovin moneen uuteen ihmiseen. Kävelin metsässä, kävin puistojumpissa, pyöräilin ja uin. Kävin työkaverini kanssa melomassa Kymijoella. Tankotanssikurssilla tutustuin toiseen Kouvola-kaveriini Jaanaan, jonka kanssa olemme siitä lähtien harrastaneet yhdessä liikuntaa.  Kesällä joogasimme ensin muiden ulkoilijoiden ihmetykseksi puistossa, jonka jälkeen menimme vielä uimaan. (Ensimmäinen Kouvola-kaverini) Maria puolestaan särki hieman sydäntäni (hyvällä tavalla) nimeämällä keskiviikon Jenny-päiväksi. Kuinka ihmiset, jotka on tuntenut vain melko lyhyen ajan, voivatkin tehdä niin onnelliseksi!

mde

Jaanan ja Marian kanssa istumassa iltaa Betonyssa.

Suurin muutos tapahtui kuitenkin Ropeconissa, jossa kerroin kaikille etsiväni kouvolalaisia nörttejä. Satuin sanomaan sen juuri oikealla hetkellä ääneen, sillä lähellä seisonut kaunis nuori nainen kääntyi ympäri: “Kouvolalaisia!?” Siten tutustuin Piritaan, joka oli juuri kokoamassa porukkaa säännöllisiä lautapeli-iltoja varten. Juuri mitä olin kaivannut!

Ensimmäiset viikot kokoonnuimme Piritan luona. Pirita leipoi ihania herkkuja ja pelasimme pelejä kuten Bears vs babies ja Exploding kittens. Tutustuin kertaheitolla joukkoon uusia ihmisiä, joista yksi oli Julle. Julle kertoi etsivänsä ihmisiä kämppiksiksi yhteiseen asuntoon. Olin miettinyt kimppa-asumista Kouvolassa, jotta en olisi yksinäinen, mutta en kokenut olevani siihen vielä valmis.

cof

Bears vs babies.

Bongasin netistä sattumalta ilmoituksen kivannäköisestä isosta neliöstä aivan Kouvolan ydinkeskustan liepeillä. Sanoin Jullelle, että mikäli hän saisi hankittua meille kyseisen asunnon, voisin muuttaa siihen. Kannattaa varoa sanojaan, koska me todellakin saimme asunnon! Yhtäkkiä olin muuttamassa yhteen kahden nuoren miehen kanssa, joista toisen olin tavannut paria kuukautta aikaisemmin ja toista (Tuukkaa) en vielä kertaakaan.

Aloimme hiljalleen poikien kanssa tehdä uudesta asunnostamme kotia. Ripustimme tauluja seinälle ja verhoja ikkunoihin, siivosimme yhdessä, hankimme television josta katsoa tv-sarjoja ja elokuvia. Pidimme peli-iltoja meillä ja kutsuimme muutenkin kavereita kylään. Järjestimme tuparit.

mde

Ensimmäinen uudesta telkkarista yhdessä katsottu elokuva oli Voi veljet, missä lienet.

Olen Jullen ja Tuukan kanssa asuessani saanut elämääni juuri sitä yhteisöllisyyttä, jota olen jo pidemmän aikaa kaivannut. Helsingissä minua raivostutti tapaamisten sopimisen vaikeus ja pitkät matkat kavereiden luo. Kun Helsingissä yrittää nähdä kavereitaan, katsotaan kalenterista aika kuukauden päähän. Kouvolassa näen kavereitani joka viikko, joskus monta kertaa viikossa, ja yhteisten menojen sopiminen on helppoa. Meille on muodostunut kaikenlaisia yhteisöllisiä ajanvietteitä, “rutiineja”, kuten peli-illat ja sarjojen katselu. Kouvolassa käyn ainoastaan salilla yksin, muuten liikunnastakin on tullut sosiaalista tekemistä. Ja kun päätin tuoda minulle tärkeän konseptin, sosiaalisen kirjoittamisen, Helsingistä Kouvolaan, saapui ensimmäiseen kirjoitusiltaan melkein koko Kouvolan kaveripiirini! Ja tässä sitä nyt näpytellään isolla porukalla rivissä sohvalla, kukin oma läppäri sylissään.

Ikävöin toki kovasti Helsinkiä ja ystäviäni siellä. Toivoisin voivani elää Helsingissä yhtä sosiaalisesti helppoa elämää kuin Kouvolassa. Mutta täällä kun nyt ollaan näillä näkymin vielä seuraavat 1,5 vuotta, niin aion todellakin viihtyä näiden ihmisten seurassa niin paljon kuin mahdollista.