Unelmien perässä muutto

Koen hyvin vahvasti termin milleniaali kuvaavan minua sikäli, että olen lähes koko aikuisen ikäni joutunut taistelemaan töiden ja edes kelvollisen palkan saamisen kanssa. Suurten ikäluokkien eläköidyttyä meille piti vapautua valtaisa määrä työpaikkoja, joista voisi valita mieleisensä. Aivan toisin kuitenkin kävi. Hallitus toisensa jälkeen on ajanut ympäristöhallintoa alas, koska ei ympäristönsuojeluun nyt vain ole rahaa, eikä monella muulla (etenkään korkeakoulutetulla) alalla mene juuri sen kummemmin. Niinpä minulle on opiskeluajoista lähtien ollut selvää, että saatan joutua muuttamaan oman alan töiden pesässä toiselle paikkakunnalle. Ja kolmannelle. Lähdin nimittäin tälle alalle sydämeni perässä enkä voisi kuvitellakaan tuntevani tekeväni yhtä tärkeää työtä jos tekisin jotain muuta.

Ensimmäisen kerran muutin 2013 kesätyön perässä puoleksi vuodeksi Jyväskylään. Vaikka kyseessä oli ympäristöalan työ, en tykännyt työstä, enkä kokenut sen antavan minulle paljoa ammatillisesti tai taloudellisesti. Lisäksi olin Jyväskylässä ajoittain todella yksinäinen. Kuten aina, hamstrasin liikuntaa elämääni. Senhetkinen henkireikäni oli 1½-tuntinen zumba maraton sunnuntai-iltaisin. Kaikki kuitenkin muuttui, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Yhtäkkiä elämässä parasta olivatkin yhdessä vietetyt viikonloput, kun hengasimme kalsareissa, katselimme scifi-leffoja ja pelasimme lautapelejä. Työhönkin onnistuin tottumaan, ja se meni loppukesästä pitkälti rutiinilla.

Leivonmäki 008

Leivonmäen kansallispuistossa retkeilemässä syyskuussa 2013. Olimme vielä melko tuore pariskunta.

Kuten ennustin, valmistuin suoraan kortistoon jouluna 2013. Paljon olen siitä lähtien ehtinyt vuosien varrella tehdä (työskentelin 2014-2018 projektikoordinaattorina, järjestöavustajana, jumppaohjaajana, postin selvityksessä, turvatarkastajana sekä jäteasemanhoitajana), mutta oman alan työt, etenkin koulutustasoani vastaavat ja sen mukaan myös palkatut, ovat olleet todella kiven alla. Voitte siis kuvitella kuinka jalkani melkein lähtivät alta, kun minulle ilmoitettiin, että minut on valittu viransijaiseksi oman alani työtehtävään. Sellaiseen, joka vastaa prikulleen koulutustani ja jossa palkka on yli 3000€ kuukaudessa. Ainut mutka asiassa oli, että työpaikka sijaitsee Kouvolassa. Mielikuvissani Kouvola oli kohtalaisen kuollut paikka, jossa on vähän ihmisiä ja laimea meno (mielikuva ei ollut kovin kaukana totuudesta). Hetkeäkään empimättä otin kuitenkin työpaikan vastaan ja samana iltana olin jo hankkinut itselleni yksiön läheltä Kouvolan keskustaa. Sain vihdoin tilaisuuden, jota olin odottanut lähemmäs 10 vuotta!

Arman Kouvolassa

Arman Kouvolassa.

Tiesin, ettei työn perässä toiselle paikkakunnalle muutosta tulisi helppoa, varsinkin kun en tuntenut Kouvolasta juuri ketään entuudestaan. Niinpä googletin puistojumpat, tankotanssisalit ja kaiken mahdollisen etukäteen. Kämpän hankin läheltä harrastuksia ja keskustan menoja, en työpaikkaa. Tunnen itseni, en halua enää koskaan muuttaa pienen paikkakunnan pikkuruiseen lähiöön (nimimerkillä Never again Mukkula, Lahti) kaukana kaikesta! Lisäksi otin yhteyttä kavereihin, jotka ovat aikaisemmin asuneet Kouvolassa ja kyselin tuntevatko he sieltä yhä ketään, jonka kanssa voisin tulla juttuun. Sitä kautta sain ihka ensimmäisen työpaikan ulkopuolisen Kouvola-kaverini, Marian!

Ensimmäiset viikot uudessa työssä sujuivat niin hyvin kuin mahdollista. Työni on ollut erittäin antoisa ja olen oppinut aivan käsittämättömän paljon uutta. Minulla on ympärilläni paras kuviteltavissa oleva työyhteisö, joka on ottanut minut lämmöllä vastaan ja johon olen voinut turvautua joka käänteessä. Sisäistettävää asiaa on valtavasti, mutta olen kerta toisensa jälkeen saanut vastauksia niin hyviin kuin tyhmiinkin kysymyksiini. Myös suurin osa asiakkaista on ottanut minut hyvin vastaan.

cof

Poljin Särkille uimaan.

Kämppäni on mukava 60-luvun mummoyksiö erinomaisella paikalla. Kävelen 5-10 minuutissa puistojumppaan, lähimetsään, uimahallille, kuntosalille, tankotanssisalille ja kirjastoon. Lisäksi mieheni osti minulle (siis meille!) kirpparilta polkupyörän, jolla olen ajanut iltaisin uimarannalle. Kouvolassa ehdottomasti parasta on ollut se kuinka lähellä kaikki on ja kuinka helppo siksi on harrastaa liikuntaa (ja myös kaikkea muuta). Helsingissä harrastuksiin saa lähteä 45 min ennen niiden alkua.

Kuten sanottu, kaikki on mennyt niin hyvin kuin mahdollista kaikilta muilta osin, paitsi että menin haukkaamaan kilon p*skaa ostamalla hätäpäissäni auton, joka hajosi ensimmäisellä matkallaan Helsingistä Kouvolaan. Kyseisen auton ostaminen on ollut yksi elämäni huonoimpia päätöksiä ja tullut minulle todella kalliiksi. Se on aiheuttanut harmaita hiuksia ja syönyt arjessa jaksamista melkoisesti. Olen joutunut kikkailemaan menojani, koska en ole voinut luottaa autooni. Viime aikoina olen katsonut parhaaksi pitää auton Kouvolassa ja ostaa junaliput vähintään viikkoa etukäteen Helsinkiin ja muihin viikonloppumenoihin. Olen sillä tavalla onnistunut itseasiassa säästämään rahaa, vaikka aikaa matkoihin kuluukin enemmän.

Kaiken kaikkiaan töiden perässä muutto Kouvolaan on siis sujunut hyvin, vaikka onkin tyhjentänyt käyttötilini enemmän tai vähemmän täysin ja vaikka kaipaankin usein Helsinkiin (missä edelleen vietän lähes kaikki viikonloput). Uusi työni on jo nyt antanut minulle niin paljon, etten kadu hetkeäkään tätä ratkaisua, vaikka välillä onkin raskasta. Olen myös onnistunut tutustumaan uusiin kivoihin ihmisiin ja viettämään aktiivista vapaa-aikaa. Nyt vain luon pikkuhiljaa omaa pientä heimoa itselleni Kouvolaan.

Advertisements

Seikkailuja avaruudessa

Joskus keväällä minuun iski vietävä himo pelata erilaisia scifi-pelejä. Päätin käydä läpi kaikki avaruusteemaiset pakohuonepelit mitä pääkaupunkiseudulta löytyy. Harmikseni Escape Room Helsingin Space Bound on lopetettu, joten varsinaisia pakohuoneita ei löytynyt kuin yksi, Room Escapen Out of Mars. Sen lisäksi Escape Room Helsingillä on VR-peli nimeltä Cosmos. Ja ei kun kokoamaan omaa nörttimiehistöä!

Cosmokseen mahtuu mukaan korkeintaan neljä pelaajaa. Saimme jokainen omat VR-lasit, jotka päähän laitettuamme siirryimme erikoisvarustettuihin Avatar-kehoihin kaukaiselle avaruusasemalle. Meillä oli tunti aikaa sulkea Maata uhkaava portaali pimeään materiaan. Kuten pakohuonepelit yleensä, myös tämä alkoi melkoisella sekoilulla kun yritimme selvittää mitä ihmettä meidän pitää tehdä. Neljän nörtin voimin onnistuimme kuitenkin ratkomaan tehtävän toisensa jälkeen ja selvisimme pelistä neljässäkymmenessä minuutissa. Maailma pelastettu!

Cosmoksen pelitietokoneella oli selvästi täysi työ pyörittää neljän hengen VR-peliä. Grafiikat olivat melko yksinkertaisia, jopa kökköjä, ja avatarin ohjaus oli melko buginen. Tehtävät olivat lisäksi minun makuuni liian helppoja (vaikeustaso 2/5) ja niitä oli liian vähän. Odotin isompia haasteita ja pidempää tarinaa. Lopulta pelissä parasta oli se, kun pelin ratkaistuamme saimme vielä seikkailla avaruudessa ja kaverini päättivät lähteä lätkimään ja jättää minut kuolemaan hapenpuutteeseen. Aitoja tosiystäviä minulla! Pelin vetäjäkin nauroi katketakseen.

Cosmos

Maailma pelastettu Cosmos VR-pelissä. Jonka jälkeen Jenny hylättiin yksin avaruuteen. Love you too guys!

Joten kyllä, minulla oli Cosmoksessa ystävieni kanssa hauskaa, mutta kokemus ei mielestäni ollut hintansa  (110€) arvoinen. Hieman vähemmän ronkeli scifi-seikkailun ystävä viihtyy kuitenkin varmasti!

Out Of Mars oli puolestaan klassinen pakohuone, jossa meidät (fyysisesti, ei vain virtuaalisesti) suljettiin Marsin kamaralla olevalle salaiselle asemalle. Laukaisimme sisään astuessamme vahingossa aseman hälytysjärjestelmän ja itsetuho käynnistyi. Meillä oli 60 minuuttia aikaa löytää koodi, jolla pääsimme pakenemaan asemalta.

Olimme jälleen neljän nörtin voimin ratkomassa tehtäviä. Kuten monissa aikaisemmissa pakohuoneissa, en todellakaan olisi yksin keksinyt ratkaisuja kaikkiin tehtäviin. Kannattaa siis valita miehistönsä huolella! Meidän poppoomme, Pienet vihreät miehet, pääsi annetussa ajassa ulos. Jokunen hassu minuutti saattoi jäädä ylikin.

Out of Mars

Pienet vihreät miehet pääsivät pakenemaan Marssista!

Out of Mars oli yksi parhaista tähänastisista pakohuonekokemuksistani! Lavastukseen oli panostettu, avaruusaseman tunnelma oli läsnä, tehtävät olivat sopivan haastavia, enkä todellakaan ollut varma ehtisimmekö ratkoa kaikki tehtävät ajoissa. Suosittelen Out of Mars -peliä avaruusseikkailuja janoaville, joilla on jo aikaisempaa kokemusta pakohuoneista.

Takaisin tangolle

tangolla 2013

Tammikuussa 2013 vesimies sujui vielä hyvin. Kuvan otti Saara Järvelä.

Olin innokas tankotanssiharrastaja vuosina 2011-2013. Alku oli tietenkin vaikea, olenhan aina ollut sekä jäykkä että kömpelö, mutta onnistumisen riemu oli sitäkin suurempi, kun opin uusia vaikeita liikkeitä. Harrastin samaan aikaan kiipeilyä, ja totesin näiden kahden lajin olevan erinomaisesti toisiaan täydentävä kombo, etenkin kun kiipeillessä rakastin negatiivisia reittejä ja kattokahvoista roikkumista. Olinkin tuolloin melkoinen lihaskimppu!

Kesällä 2013 putosin käteni päälle (muualla kuin tankotanssiessa) ja vasen olkapääni meni sijoiltaan. Siihen loppuivat fyysisesti haastavat urheilulajit vuosiksi ja ahkera ja pitkäjänteinen olkapäätreeni alkoi. Kerran kävin kokeilemassa niin seinäkiipeilyä kuin tankotanssiakin, mutten kokenut olkapääni olevan vielä valmis niin kovaan rasitukseen.

tangolla 2015

Helmikuussa 2015 olkapää kesti jo ongelmitta perhosen, mutten silti kokenut olevani vielä valmis palaamaan tangolle. Kuvan otti Terhi Salokangas.

Syksyllä 2017, reilu 4 vuotta onnettomuuden jälkeen, minusta alkoi vihdoin tuntua siltä, että olkapääni kestäisi kaiken tankotanssin aiheuttaman rasituksen. Toivoin perheeltäni joululahjaksi lahjakorttia Pole4fitille ja selätettyäni vuodenvaihteen jälkeen iskeneen influenssan varasin vihdoin ensimmäisen ykköstason tankotunnin.

Koska minulla oli aiemminkin ollut taukoja tankotanssista, oletin paluun tangolle sujuvan melko helposti. Pyörähdykset ilokseni luonnistuivatkin hyvin ja näyttävästi, ryhti pysyi hyvänä ja varpaat suorina. Sen sijaan kiipeäminen ja tangolla istuminen eivät sujuneet niin hyvin kuin toivoin. Tässä välissä lienee hyvä mainita, että tankotanssi sattuu. Se sattuu ja paljon! Tangolla pysyminen perustuu tangon ja ihon väliseen kitkaan. Tottumattomalle iholle tuo kitka tuntuu (lähes) sietämättömältä kivulta. Lisäksi esimerkiksi kiivetessä jalat pitää rutistaa tiukasti tangon ympärille, mikä itselläni koskee niin maan vietävästi jalkapöytiin. Vuosien tauon jälkeen kaikki se ihon parkkiintuminen, jonka olin aikaisemmin hankkinut, oli täysin poissa. Niinpä vaikka tiesin kuinka liikkeet tehdään, tuntui niiden teko yhtä kivuliaalta kuin ensimmäistä kertaa harrastusta aloittaessani.

Käytyäni muutamalla ykköstason tunnilla varasin pari vapaata treenikertaa voidakseni harjoitella kaikessa rauhassa aikaisemmin oppimaani ja totuttaakseni nahkaani uudelleen tankoiluun. Olo todellakin oli kuin norsulla posliinikaupassa! Monet liikkeet sujuivat hyvin, toiset eivät lainkaan. Eikä vanha takanojakammo ollut kadonnut mihinkään.

Malttamaton kun olen, siirryin hyvin nopeasti ensin tasolle 1/2 ja sitten 2. Kakkostason tunneilla en todellakaan pystynyt aina kaikkeen, mutta mieluummin yritän ahkerasti vaikeita juttuja ja epäonnistun kuin tylsistyn kuoliaaksi ykköstason tunneilla. Koleilin myös ensimmäistä kertaa Coreo-tunteja, joissa tehdään koreografioita musiikkiin ja joissa pääpaino on enemmän lattialla kuin tangolla työskentelyssä. Ja taas olin se kömpelö norsu posliinikaupassa, polvet aivan mustelmilla!

Sain erään hienoimmista tankoilukokemuksistani 25.4.2018, kun pääsin tankotanssin nelinkertaisen maailmanmestarin ja idolini Oona Kivelän pitämälle tankotunnille. Tunnilla Oona opetti ennen kaikkea flow’ta, jolla liikkeitä yhdistetään sulavasti toisiinsa näyttävän esityksen aikaansaamiseksi. Se poikkesi paljon etenkin alkeistason tunneista, joilla keskitytään perusliikkeiden opetteluun. Olin yksi tunnin vähiten kokeneista osallistujista, mikä aiheutti tietenkin pieniä haasteita, mutta Oona oli niin iloinen ja tsemppaava opettaja, että yritin kaikkea täysillä! Ja tulevana perjantaina saan ilokseni uuden tilaisuuden päästä Oonan oppiin!

dav

Pole Flow with OonaK @ Vertical Club 25.4.2018.

Olen hiljalleen hyväksynyt sen tosiasian, että jäykkyyteni tulee aina rajoittamaan tankotanssimistani. Vanhoista kokemuksistani huolimatta joudun tekemään todella paljon töitä oppiakseni tankotanssin uudelleen ja ylittääkseni vuosientakaisen itseni. Suorittaja kun olen, haluaisin olla aina heti hyvä kaikessa. Olen joutunut nöyrtymään sen tosiasian edessä, että mikäli haluan tätä lajia harrastaa, saatan ajoittain (tai usein) olla se norsu posliinikaupassa. Ja se on ihan okei! Olen asettanut tavoitteekseni ensin päästä tasolle, jolla aikaisemmin olin, ja sen jälkeen mennä pidemmälle. Kuten esiintymisjännityksestä kertovassa merkinnässäni jo lupailin, tähtäimessäni on kehittyä niin hyväksi, että voin esiintyä ihmisten edessä. Se tulee vaatimaan ahkeraa ja pitkäjänteistä treenaamista, mutta sitä en pelkää!

 

Kangasakrobatia

Kangasakrobatia on kiehtonut minua harrastuksena jo useamman vuoden ajan näyttävyytensä ja haastavuutensa takia. Helsingissä kaksi tankotanssisalia, Pole4fit ja Vertical Club, ovat ottaneet valikoimiinsa myös sirkuslajeja (lattia- ja kangasakrobatia, rengastrapetsi ja köydet), joten päätettyäni vuosien tauon jälkeen palata tangolle, päätin samalla lähteä kokeilemaan myös kangasta. Pole4fitillä kaikki ilma-akrobatialajit on niputettu yhteen, kun taas Vertical Club tarjoaa kaikkia sirkuslajeja omilla erillisillä tunneilla ja vieläpä useampaan tasoryhmään jaettuna. Niinpä päätin kokeilla kankaita Verticalilla.

Kävin ihan ensimmäiseksi kangasakrobatian introtunnin. Tunnilla tutustuttiin katosta roikkuviin vertikaalikankaisiin, silkkeihin, sekä kangassilmukkaan eli hammociin. Harjoittelimme perusasioita, kuten istuntaa ja kiipeämistä, ja kokeilimme muutamia helppoja perusliikkeitä. Tällä kertaa emme vielä tehneet mitään pää alaspäin. Etenkin silkki on lajina erittäin vaativa, mutta tankotanssitaustan ja ahkeran salitreenin ansiosta ensimmäinen kokeilu sujui hyvin ja kykenin kaikkiin liikkeisiin.

Seuraavaksi menin kangasakrobatian tiiviskurssille (2h). Kurssilla ei vaadittu minkäänlaista aikaisempaa kokemusta lajista, mutta koska porukka koostui jo aikaisemmin lajia kokeilleista tai esimerkiksi tankotanssia harrastaneista, niin vetäjämme uskalsi lähteä kokeilemaan astetta haastavampiakin liikkeitä. Harjoittelimme sammakkoa, joka on usein ensimmäisenä opetettava liike pää alaspäin, ja lisäksi teimme useita liikkeitä, joissa kangas solmitaan nilkan ympärille. Näppärästi en muista enää yhdenkään niistä nimeä.

kangasakrobatian tiiviskurssi

Kangasakrobatian tiiviskurssi Vertical Clubilla 4.2.2018. Saimme kokeilla muutakin kuin vain aivan helpoimpia perusliikkeitä. Kuvan nappasi Eija Backman.

Tiiviskurssin jälkeen menin innoissani vielä Silks1 -tunnille. Tunti ei tällä kertaa mennyt ihan niinkuin Strömsöössä ja minulla oli suuria vaikeuksia jopa sellaisten liikkeiden kanssa, joita olin jo aikaisemmin tehnyt. Kuten sanottu, katosta roikkuva vertikaalikangas on välineenä yksi haastavimmista ja eniten lihasvoimaa vaativimmista, jopa haastavampi kuin tanko. Minussa oli muutenkin herännyt tunne, että olin yksinkertaisesti hamstrannut liikaa harrastuksia kalenteriini, enkä pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään. Niinpä tein päätöksen jättää kangasakrobatian hautumaan, ja keskittyä tankotanssiin. Kunhan olen kasvattanut lihaskuntoani ja edistynyt tankotanssissa riittävästi, voin palata takaisin kangasakrobatian pariin.

 

Treenivuoden aloitus

Valoa ja kevättä kohti mennään! Toivottavasti kaikilla on lähtenyt vuosi 2018 mukavasti käyntiin. Itse vietin uuden vuoden kunniaksi viikon sohvan pohjalla influenssan kourissa, mutta siitä toivuttuani onkin ollut melkoinen vauhti päällä. Innostuin vähän liikaakin uudenvuodenlupauksestani (lisää tanssia). Ilmoittauduin tammikuussa lukuisille tanssikursseille. Kalenterista löytyvät tänä keväänä tietenkin tutut afro ja bollywood, mutta niiden lisäksi ilmoittauduin moniin Helsingin ja Vantaan aikuisopistojen viikonloppualkeisiin. Hip hopia, jazzia ja balletonea. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että tanssikurssien hamstraaminen lähti jo lapasesta. Kevään influenssa-aalto puuttui kuitenkin peliin, ja tähän mennessä jokainen viikonloppukurssi (hip hop ja jazz) on harmikseni jouduttu perumaan. Vaan sehän ei minun vauhtiani ole hidastanut!

Tammikuussa kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni kangasakrobatiaa ja palasin vuosien tauon jälkeen tankotanssin pariin. Salilla pyrin käymään 2-3 kertaa viikossa, ja mikäli aikaa on löytynyt, olen käynyt myös uimassa. Olen päässyt reilussa kuukaudessa kiitettävään treenivauhtiin ja kunto on noussut kohisten.

Liikunta on minulle suuri intohimo ja parasta terapiaa, mutta täysipäiväisen kaksivuorotyön ohessa se on alkanut viedä jo melkoisen siivun vapaa-ajastani. Välillä on vaikeuksia löytää aikaa ja energiaa muihin asioihin, kuten sosialisointiin tai siivoamiseen. Onnekseni ystäväni ovat lähteneet mukaan liikkumaan ja mieheni on jaksanut täyttää ja tyhjentää tiskikonetta!

treenikalenteri helmikuu 2018

Helmikuun treenikalenteri. Siihen se vapaa-aika sitten menikin!

Olisiko minusta kirjoittamaan scifiä?

Perustin tämän blogin kertoakseni unelmistani ja niiden toteuttamisesta. Tänään työkaverini Hessu muistutti minua eräästä ikivanhasta unelmastani, joka palaa mieleeni silloin tällöin, mutta jonka toteuttamista olen harkinnut ainoastaan puolivakavissani. Nimittäin scifi-tarinoiden kirjoittamisesta. Ollessani lukiossa 2000-luvun alussa minulla oli suunnitelma suuresta scifi-eepoksesta, johon jopa onnistuin kirjoittamaan muutaman kappaleen (Huom! käsin!). Projekti kuitenkin kaatui ajan ja ideoiden puutteeseen sekä siihen, etten kokenut olevani kovinkaan lahjakas kirjoittaja.

Muutamia kertoja vuosien varrella kirjoitusinnostus on syttynyt hetkellisesti uudelleen erilaisissa tilanteissa. Kesällä 2008 ollessani kesätöissä Helsingin Energialla pääsin kulkemaan kahden eri voimalaitoksen kattilahalleissa, mistä tuli hillitön himo kirjoittaa hämyistä ja nokista kattilahalliscifiä. Noin kerran vuodessa silmiini osuu ilmoitus scifi-novellikilpailusta (esim. Turun Science Fiction Seuran aloitteleville kirjoittajille suunnattu Nova-kirjoituskilpailu), joka saa minut aina miettimään, josko vielä jonain päivänä osallistuisin. Toistaiseksi se on jäänyt vain haaveeksi.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän välitän siitä, olenko hyvä jossain vai en. Jos haluan tehdä jotain, niin teen sen. Niinpä aika alkaa olla kypsä myös mahdollisuudelle kirjoittaa muutakin kuin työhakemuksia ja blogia. Lisäksi em. työkaverini Hessu pursuilee mitä hullumpia ajatuksia (ja kannustaa minua mitä hulluimmissa asioissa), joten ideoista ei tule olemaan pulaa.

Asetan itselleni tavoitteen: Alan kirjoittaa erilaisia tarinoita. Ne voivat olla hyviä tai huonoja, sillä ei ole mitään väliä. Tänä keväänä tuskin enää ehdin osallistua novellikilpailuun (Novan deadline on 18.3. eli kahden viikon päästä), mutta mikäli saan ensi kevääseen mennessä aikaiseksi scifi-novellin, josta voin olla ylpeä, lähetän sen kilpailuun. Jos blogini lukioilla on samanlaisia haaveita, kutsun teidät mukaan toteuttamaan ideoita ja kirjoittamaan yhdessä!

Esiintymisestä ja sen kamaluudesta

Olen kärsinyt esiintymisjännityksestä melkein koko ikäni. Luulen, että suuri osa ihmisistä tuntee samoin. Ystäväpiiristäni löytyy muutama säteilevä lavatähti (mm. Elina), mutta meille muille yleisön edessä oleminen aiheuttaa lähinnä suurta ahdistusta. Se, että punastun erittäin helposti, ei auta asiaa yhtään!

Eräs pahimpia esiintymispainajaisiani toteutui, kun Joutsenon opistossa englantia opiskellessani jouduin pitämään englanninkielisen esitelmän, joka videoitiin. Esitelmän jälkeen jouduimme katsomaan videon ja arvioimaan omaa suoritustamme. Voin aidosti sanoa, etten muista montaa kertaa olleeni niin ahdistunut mistään. Onneksi kyseessä oli sentään parityö! Kerroimme kaverini Terhin kanssa splatter-elokuvista. Naamani oli koko esitelmän ajan possunpunainen, mutta puhuin sentään erittäin selkeää englantia ja kaikki meni muutenkin hyvin. Näin jälkikäteen uskon kokemuksen olleen positiivinen ja vahvistaneen uskoa itseeni, mutta tuolloin halusin vajota maanrakoon.

Yliopisto-opiskelijana jouduin melko usein pitämään esitelmiä. Silloin onneksi keksin, että beetasalpaajat auttavat erittäin tehokkaasti esiintymisjännitykseen. Ne laskevat verenpainetta ja hidastavat sydämen sykettä, minkä ansiosta ahdistus ja tärinä kaikkoavat ja naama pysyy normaalin värisenä. Lisäksi pari onnistunutta esitelmää ilman jännitystä, sanoissa sekoilua ja punastumista kasvattavat itseluottamusta ja antavat tunteen, että ei se esiintyminen niin kamalaa olekaan. Suosittelen beetasalpaajia kaikille jännittäjille, mutta tietenkin vain lääkärin määräyksellä!

Paraparaesitys 27.5.2007

On helppo hymyillä, kun joku yleisössä hymyilee koko ajan takaisin!

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, paraparaa harrastaessani esiinnyimme kahdesti Asfantti jytisee -tapahtumassa. Tuolloin harjoittelin koreografian niin hyvin, että se oli minulla lihasmuistissa. Lisäksi pyysin kumpaankin esitykseen jonkun kaverini yleisöön hymyilemään minulle. On huomattavasti helpompi hymyillä esiintyessä, kun joku hymyilee koko ajan takaisin. Suosittelen myös tätä kikkaa esiintymisjännityksestä kärsiville!

Esiintymiskammon lisäksi olen koko ikäni kuvitellut, etten osaa laulaa. Jos jouduin koulussa laulamaan luokan edessä tai musiikinopettajalle, käänsin aina selkäni yleisöön. Joulun alla olimme laulaja-aviomieheni kanssa iltakävelyllä pimeällä mökkitiellä ja lauloimme yhdessä. Mieheni kertoi minulle, että hänen mielenstään laulan oikein hyvin. Pysyn nuoteissa ja lauluani on miellyttävää kuunnella. Se oli melkoinen uutinen 33-vuotiaalle, joka on koko elämänsä hävennyt omaa lauluääntään!

Eilen poistuin mukavuusalueeltani ja rikoin muureja, jotka ovat olleen pystyssä vuosikymmeniä. Eräs ystäväni järjesti 30-vuotissyntymäpäiväjuhlansa karaokebaarissa. Siitä huolimatta, että ääneni on yhä käheä influenssan jäljiltä, uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni laulamaan karaokea! Yksin en sitä olisi kyennyt tekemään, mutta ihana Sissi jakoi lavan kanssani. Biisiksi valitsin tutun ja turvallisen teini-iän lempparibiisini, Aikakoneen Neiti Grooven. Enkä kuulemma ollut edes huono! (Tai sitten ystäväni eivät vaan kertoneet minulle totuutta.)

Karaoke Neiti Groove

“Hän on neiti neiti Groove!” Karaokedebyyni Sissin kanssa.

Olen jo jonkin aikaa (vuoden pari) pohtinut esiintymistä. Sitä, että haluaisin esiintyä. Haluaisin panostaa johonkin, olla hyvä siinä ja näyttää sen muille. Tällä hetkellä afro on pitkäaikaisin harrastukseni, mutta käymilläni afrokursseilla ei ole minkäänlaisia kevät- tai joulunäytöksiä. Eikä muillakaan käymilläni tanssikursseilla. Tarkoitukseni on 5 vuoden tauon jälkeen palata tankotanssin pariin. Voisin ottaa tavoitteeksi esiintyä esimerkiksi tankotanssisalin pikkujouluissa. Koska haluaisin näyttää etenkin itselleni, että pystyn!

Tanssi

Mitä parhainta alkanutta vuotta 2018 kaikille!

En normaalisti tee uuden vuoden lupauksia, koska ne kuitenkin unohtuvat melko nopeasti. Tällä kertaa keksin kuitenkin lupauksen, jonka pitäminen on sekä täysin mahdollista että erittäin kannattavaa: enemmän tanssia!

Tanssiharrastamiseni ei koskaan ole ollut erityisen vakavaa, mutta olen silti harrastanut jotakin tanssilajia lähes koko aikuisen ikäni. Afrotanssia, josta olenkin jo kirjoittanut, olen harrastanut noin kymmenen vuotta. Afron lisäksi olen tanssinut mm. paraparaa, bollywoodia ja charlestonia.

Parapara

Paraparaesitys 27.5.2007 2

Ystäväni Jutta ja minä tanssimassa paraparaa Asfaltti jytisee -tapahtumassa 27.5.2007


Parapara on Japanista lähtöisin oleva klubitanssi, jossa keskitytään ylävartalon ja erityisesti käsien liikkeisiin. Muutettuani Helsinkiin 2006 päädyin osittain sattumalta FinnPARAnoidsin järjestämille parapara-tunneille. Kävin ahkerasti tunneilla koko vuoden ja keväällä esiinnyimme  kahdesti Asfaltti jytisee -nuorisotapahtumassa. Parapara oli minulle rakas harrastus, mutta Helsingistä poismuuton myötä se jäi hiljalleen pois elämästäni.

 

 

Bollywood

Bollywood on intialaisten nykyelokuvien vauhdikas ja rytmikäs tanssi, joka sekoittaa intialaista klassista tanssia moderneihin ja muualta lainattuihin tansseihin, kuten show, afro, itämainen tanssi ja hiphop. Itse olen käynyt vain kahdella lyhyellä bollywood-kurssilla, mutta olen silti hyvin tykästynyt lajiin. Se on täynnä naisellista ilmaisuvoimaa, joka ei aina luonnistu minulta helposti. Etenkin sirot käsien liikkeet ovat minulle todella vaikeita. Mutta jos se olisi helppoa, se olisi tylsää!

Aa Tayar Hoja. Syksyn 2017 bollywood-kurssin pääkoreografian kappale.

Charleston

Charleston oli alunperin suosittu tanssilaji 20-luvun Yhdysvalloissa. Sitä tanssitaan dixieland- ja ragtime-musiikkiin. Charleston on energistä ja hulluttelevaa, minkä vuoksi se oli kielletty monissa tanssisalongeissa 20-luvulla ja sitä harrastettiin hämyisissä salakapakoissa. Viime vuosina charleston on taas noussut suosioon ja sitä voi Suomessakin tanssia lukuisissa tanssikouluissa ja klubeilla, solona ja pareittain.

Charleston-kursseja minulla on myös takana vain 2, mutta haluaisin ehdottomasti päästä takaisin tämän iloisen tanssin pariin! Pidän lajin hulluttelevasta tyylistä ja jalkojen ja käsien yhdistäminen vaatii minulta todella treenaamista. Täydellistä meditaatiota siis!


Energistä menoa solo charlestonin finaalissa

Olen jo ilmoittautunut tulevan kevään afrokurssille. Haluaisin ehdottomasti tanssia myös bollywoodia ja charlestonia, mutta kaksivuorotyö tekee säännöllisestä harrastamisesta haastavaa. Niinpä tyytynen lyhyisiin viikonloppukursseihin. Eräs toiveeni olisi harrastaa tanssia enemmän tosissaan ja päästä esiintymään. Yritän 2018 löytää tähän mahdollisuuden.

Issikkaretket

Kuten aikaisemmassa merkinnässäni kirjoitin, harrastin lapsena ratsastusta useita vuosia. Lukion ja etenkin lapsuuden kotikunnastani Joutsenosta pois muuton myötä ratsastus jäi, mutta kaipasin usein takaisin hevosen selkään. Jossain kohtaa, en edes tiedä milloin tämä tapahtui, aloin unelmoida varsinkin islanninhevosilla ratsastamisesta. Jostain syystä se tuntui kuitenkin aina kalliilta ja kaukaiselta unelmalta. Niinpä en vuosiin tehnyt asian eteen mitään.

Noin vuosi sitten (syksyllä 2016) keksin, että mieheni perheen kotikunnassa Vesannolla sijaitsi islanninhevostalli, Rytsyretket. Tallin nettisivuilta selvisi, että heillä oli kahden tunnin maastoretki kalenterissa juuri silloin kun olimme Vesanolle menossa, ja varasin heti itselleni paikan tuolta retkeltä. Olin vihdoin pääsemässä toteuttamaan erästä pitkäaikaista haavettani!

Lauantaina 10.9.2016 hetkeni koitti viimein. Ajoimme tallin pihaan, jossa minua odotti ratsuni, tumma islanninhevosruuna Nasi.

Pääsin laittamaan Nasin kuntoon alusta asti itse. En ollut hoitanut hevosia lainkaan noin 15 vuoteen. Hieman arkailin, mutta melko hyvin kaikki tuli vanhasta lihasmuistista. Harjaaminen, kavioiden putsaus, satulointi ja suitsien laitto. Sain toki tarvittaessa apua tallin henkilökunnalta. Ja sitten ei muuta kuin selkään!

Rytsyretket_2016

Lähdössä metsäretkelle Nasin selässä. Kuvaaja Joona Nuutinen.

Ratsastimme kaksi tuntia metsäpoluilla ja pellonlaidoilla. Käyntiä, ravia, laukkaa ja pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilemaan myös islanninhevosten omaa askenllajia, tölttiä. Töltti on erittäin tasainen ja ratsastajalle miellyttävä askellaji ja Nasin töltti oli erittäin pehmeä. Nasi tosin oli ilmeisesti nälkäinen, koska se naposteli aina tilaisuuden tullen koko retken ajan. Tykkäsin kuitenkin retkestä kovasti ja odotin innolla koska pääsisin uudestaan issikan selkään!

Koko talven 2016-2017 jouduin odottamaan, mutta toukokuussa 2017 unelmani toteutui vielä täydellisemmin, kun pääsin aidolle issikkaretkelle Islannissa! Matkustimme Islantiin ystäväni Heinin kanssa. Matka ansaitsee kokonaisen oman blogimerkintänsä, mutta minulle henkilökohtaisesti yksi matkan tärkeimpiä kohokohtia oli islanninhevosten näkeminen ja niillä ratsastaminen!

Varasin issikkaretken Ishestar-nimiseltä tallilta. Meille järjestettiin bussikuljetus tallille, jossa meille kerrottiin islanninhevosella ratsastamisen perusteet, jaettiin varusteet ja annettiin valmiiksi satuloidut hevoset. Sain ratsukseni Sulonin, joka kuulemma saattoi olla joskus hieman omapäinen. “Hieman”.

cof

Minä ja ratsuni Sulon, jonka vetäjämme raahasi pusikosta kuvattavaksi.

Tähän mennessä olin onneksi tottunut jo nälkäisiin issikoihin. Sulon nimittäin karkasi puskaan syömään jokaisen tilaisuuden tullen. Sulon ei myöskään joko suostunut tölttäämään tai osannut (tai minä en osannut antaa sille riittävän selkeitä apuja), sillä se ravasi koko puolitoistatuntisen retken ajan, kun oli tarkoitus töltätä.

Tätä retkeä en voi kovin avosydämin kehua. Vaikka puitteet olivat erinomaiset, oli retki pelkkä turisteille järjestetty possujuna, jossa emme päässeet juuri lainkaan tutustumaan hevosiin tai oikeasti harjoittelemaan issikoilla ratsastamista. Kuljimme jonossa käyntiä, tölttiä/ravia, käyntiä, tölttiä/ravia puolitoista tuntia. Emme laukanneet, vaikka olimme porukka, jossa kaikki olivat edes jossain määrin kokeneita ratsastajia. Lopuksi palasimme talliin, nousimme selästä ja meidät sullottiin melkein saman tien takaisin bussiin. Karkasin hetkeksi nappaamaan muutaman valokuvan hevosista ennen lähtöä.

sdr

Pusu retken jälkeen. ❤

Islannista palattuani tutustuin pääkaupunkiseudun issikkatalleihin ja varasin seuraavan retken Espoossa sijaitsevalta tallilta nimeltä Fageräng. Fageräng on melko pieni ja mielestäni erittäin helpostilähestyttävä talli, jossa hevoset ovat sympaattisia ja persoonallisia ja henkilökunta erittäin mukavaa ja auttavaista. Ensimmäiselle issikkaretkelleni Fagerängissä sain hopeaharjaisen Silfrin, joka on hieman hitaan puoleinen, mutta mukava ratsastaa. Tällä kertaa pääsin ratsastamaan kaikkia askellajeja ja laukkasimme mansikkapellon viertä niin että tukka hulmusi ja mansikanpoimijat vilahtivat ohi.

sdr

Silfrin selässä aurinkoisessa metsässä.

Olen käynyt Fagerängin issikkaretkillä pari kertaa kuukaudessa koko kesän ja syksyn. Issikoilla on ihanan helppo ratsastaa ja koen metsäretket paljon mieluisampana kuin kentällä ympyrää pyörimisen. Kokeilen välillä muita talleja ja kenttätunteja, mutta ihania issikkaretkiä metsässä ei kyllä voita mikään!

Tällä hetkellä suunnittelen useamman päivän (3-5) pituista issikkavaellusta Islannissa. Pitkät vaellukset ovat todella kalliita, mutta uskon niiden antavan paljon enemmän kuin puolentoista tunnin turistipossujuna yksitoikkoisessa maastossa tallin lähellä. Tahdon päästä läheisempään yhteyteen hevosten kanssa Islannin karuissa maastoissa! Unelma, jossa riittää ammennettavaa.

Kadermon leiri (afroa, pilatesta ja kehonhuoltoa) 1.-3.9.2017

Yksi alkusyksyn ehdottomia kohokohtia on Kadermon leiri syyskuun alussa. Kadermo on tunnettu joogaretriiteistään, mutta yhden viikonlopun ajaksi sinne kokoontuu iloinen joukko tanssijoita Minna Määtän johdolla.

Kadermoon matkataan veneellä paikan omistajan Stefan Engströmin yksityissatamasta. Matka veneellä kestää noin vartin ja onneksemme sää kumpaankin suuntaan oli täydellinen!  Saaressa majoituimme ihanassa kesätalossa, johon oli venerannasta matkaa vajaa puoli kilometriä. Talo oli todella tunnelmallinen ja ikkunoista aukesi merinäköala. Nukuimme kahden hengen huoneissä, minä ystäväni Eevan kanssa. Huoneissa tuli kuitenkin vietettyä hyvin vähän aikaa, sillä tekemistä ja yhteistä olemista riitti.

Kadermo_14

Kesätalo ja merinäköala. Kuvaaja Maarit Hohteri.

Tunnit pidettiin aivan venerannan vieressä sijaitsevassa rakennuksessa, joka on jooga- ja meditaatiosaliksi entisöity entinen veneveistämö. Ensimmäisenä iltana tanssimme “kevyesti” afroa ja venyttelimme. Kevyestä ei varsinaisesti voi puhua, sillä kunnon hikihän siinä tuli pintaan. Venyttelyn, iltapalan ja leppoisan jutustelun jälkeen uni tuli kuitenkin nopeasti.

Aamut alkoivat aina pilateksella + afrolla. Herättelimme väsyneitä kehojamme lempeällä mutta tehokkaalla pilatestunnilla ja sitten taas hiki virtaamaan afrotanssilla! Taso afrossa oli edistyneet, joten olin todella onnessani siitä, että olin tanssinut kaikkia tansseja ainakin kerran aikaisemmin. Helppoja koreaografiat eivät nimittäin olleet! Tanssimme mm. Sokoa, Sofaa ja Dundunbaa. Joku on sanonut, että afro on parasta meditaatiota. Olen samaa mieltä, sillä afroa tanssiessa ei ehdi ajatella mitään muuta. Koreografiaan on pakko keskittyä täysillä, tai putoaa nopeasti kelkasta. Mikä on ihan tavallista minulle muutenkin, pääni sisällä kun asustaa villiintynyt apinalauma. Ja kun ajatus harhailee, on joka kerta aivan pihalla kun liike vaihtuu. Mutta ei hätää, nopeasti kiinni vaan!

Soko. Kuvaaja Susanna Neiglick.

Joka ainoan tanssitunnin jälkeen vaatteet olivat hiestä läpimärät, minkä takia vaihtovaatteita oli hyvä olla runsaasti. Tuntien päätyttyä monet meistä tekivät vilvoittavan pulahduksen mereen. Merivesi oli onneksi vielä noin 16 asteista, niin minäkin uskaltauduin tuntien jälkeen nopealle pyrähdykselle. Tunne kehossa on mieletön, kun ensin tanssii itsensä hikeen ja sitten pulahtaa meriveteen!

Kadermo_129

Tanssitunnin jälkeen pulahdus mereen. Kuvaaja Maarit Hohteri.

Leirillä meille tarjottiin kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Kokkimme Mervi loihti meille kerrassaan herkullisia vegaanisia aterioita! Lähes joka aterialla tuli syötyä vähän liikaa, niin hyvää ruoka oli.

Lauantai-iltana ja sunnuntaina ennen leirin päättymistä Stefan avasi meille pienen ja sympaattisen kahvilansa ovet. Kahvilassa saimme ostaa kakkua ja juomia, kuten kahvia, teetä, kuumaa kaakaota tai kurkumamaitoa. Kaiken sai tietenkin myös vegaanisena. Tunnelma kahvilassa on aina lämminhenkinen ja Stefanin loihtimat juomat lämmittivät ihanasti.

Kadermo_105

Stefanin kahvila. Kuvaaja Maarit Hohteri.

Lauantai-iltana ohjelmassa oli kahvilan jälkeen vielä kehonhuoltotunti, jossa pääsimme kaikessa rauhassa venyttelemään päivän aikana rasitettuja lihaksia. Tunnin jälkeen suuntasimme suoraan saunaan. Muiden rakennusten tavoin sauna oli puusauna, jossa oli rutkasti vanhan ajan tunnelmaa. Tunnelmaa oli myös lauteilla, kun lähemmäs kymmenen naista ahtautui sinne yhtäaikaa. Uskaliaimmat kävivät vielä meressä uimassa, mutta tässä kohtaa minulle riitti vilvoittelu saunan terassilla. Kyllä pitkän ja liikunnallisen päivän jälkeen uni maitti! Nukuin kuin tukki, mutta heräsin aamuyöllä rankkasateen rummuttaessa kesätalon kattoa.

Sunnuntai-iltapäivä ja poislähdön hetki koittivat aivan liian nopeasti! Kadermo on oma pieni maailmansa, johon haluaisi jäädä pidemmäksi aikaa. Joogaretriitillä se olisi mahdollista (jopa 10 viikkoa!), mutta vielä en ole niin innostunut astanga-joogasta. Tyydyn siis katselemaan valokuvia ja odottelemaan ensi vuoden leiriä. Afroa voi onneksi tanssia läpi vuoden!