13-vuotias Sakura pukukilpailussa

Uudenvuodenlupaukseni oli kirjoittaa enemmän. Lisäksi tavoite, jonka asetin scifin kirjoittamiselle noin vuosi sitten, oli osallistua aloitteliville scifi- ja fantasiakirjoittajille suunnattuun Nova-kirjoituskilpailuun. Noh, viimeiset kuukaudet ja etenkin viimeiset viikot olen sormet savuten tahkonut tekstiä täyttääkseni nämä lupaukset/tavoitteet. Koska olen surkea saamaan mitään yksin aikaiseksi, olen järjestänyt kirjoitusseuraa niin usein kuin mahdollista sosiaaliseksi paineeksi. Lisäksi olen käynyt ahkerasti Oodissa kirjoittamassa, mikä onkin oivallinen paikka viettää “kirjailijan elämää”.

sdr

Oodissa kirjoittamassa scifi-novellia.

Harrastin parikymppisenä animea, mangaa ja cosplayta ja kävin ahkerasti animeaiheisissa coneissa katsomassa cosplay-kilpailuja. Muistan silloin ihmetelleeni nuoria, n. 10-16-vuotiaita harrastajia, jotka osallistuivat pukukilpailuihin Naruto-sarjan Sakurana. He vetivät jonkun sinne päin olevan rievun päälleen ja huusivat lavalla jonkin Sakuran repliikin. Ihmettelin aina eivätkö he tajunneet, että kyseessä on kilpailu, johon osallistuu monia todella taitavia cossaajia. Sen lisäksi, että olin ylimielinen idiootti ja minulta jäi tajuamatta kuinka tärkeää pelkkä osallistuminen sen ikäiselle mahtoi olla, tunnen nyt itse olevani se 13-vuotias Sakura cosplay-kilpailun lavalla.

En ole kirjoittanut fiktiivisiä tarinoita noin viiteentoista vuoteen ja siitä huolimatta heti pitää päästä leikkimään scifi-novellistia ja osallistumaan kirjoituskilpailuun. En ole koskaan pitänyt itseäni lahjakkaana kirjoittajana tai tippaakaan luovana. Tärkeintä ei kuitenkaan ole voitto vaan tekeminen. Minulla on maisterin tutkinto, mikä tarkoittaa, että osaan kirjoittaa ihan kelvollisia suomenkielisiä lauseita peräkkäin. Lisäksi pitää kirjoittaa niin pitkään kuin tekstiä vain suinkaan syntyy. Toistaiseksi ideoita on riittänyt.

Viimeisen parin viikon aikana kirjoittaminen on ollut melkoista suorittamista, mutta tein sen minkä lupasin: laitoin juuri en yhden, vaan kaksi valmista scifi-novellia Nova-kilpailun sähköpostin liitteeksi ja painoin lähetä -nappia. Minun ei tarvinne kertoa, kuinka ylpeä itsestäni juuri nyt olen.

Järjettömän iso kiitos kaikille teille, jotka olette auttaneet minua tässä projektissa! Kiitos etenkin Terhille, Elinalle ja Piritalle! Ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään.

Varhain huomisaamuna lennän tankotanssileirille Espanjan Sevillaan. Heippa!

 

Advertisements

China Miévillen Embassytown

Sain juuri luettua loppuun China Miévillen teoksen Embassytown. Ruodimme kirjaa ystäväni Janin kanssa. Seuraavassa tekstissä en esittele kirjan sisältöä tai juonta juuri lainkaan, vaan hyökkäämme Janin kanssa suoraan pohtimaan mitä ja mistä kirja oikeastaan kertoo. Teksti tulee sisältämään spoilereita kirjan alusta loppuun saakka.

embassytown

Koko kirjan idea ja tiukka ydin on siinä, kuinka ihmeessä pystyisimme ymmärtämään toista, täysin meille vierasta älyä ja ymmärrämmekö oikeasti sittenkään. Kirjan avaruusoliot, ariekeit tai kutsumanimeltä hostit, ovat fyysisesti erilaisia olentoja, joiden ulkomuotoa ei kuitenkaan tarkemmin kuvailla (paitsi että heillä on useampia suita). Kirjan keskiössä ovat älykkyys ja kieli, jotka ovat niin erilaisia kuin ihmismieli, että Embassytownissa elävät ihmiset ovat joutuneet kasvattamaan geneettesesti muunneltuja kaksospareja, lähettiläitä (“ambassadors”), joiden ainut tarkoitus on kommunikoida hostien kanssa. Vaikka lähettiläät  pystyvät ymmärrettävästi puhutaan hostien kanssa hiedän omalla kielellään, ymmärtävätkö nämä kaksi kulttuuria kuitenkaan todella toisiaan?  (“Eivät”, kuuluu Janin vastaus taustalta.)

Eräs juonen kannalta keskeinen hahmo on Avicen aviomies Scile, joka on kielitieteilijä ja syvästi kiinnostunut hostien kielestä (yksinkertaisesti the Language). Scilen tekojen  motiivit jäivät alunperin minulle hieman hämäräksi ja jäin toivomaan että Avice olisi kirjan lopussa avannut enemmän sitä miksi hän sääli Scilea. Janin kanssa keskustellessani aloin kuitenkin ymmärtää häntä hieman paremmin. Scilelle tulee hostien kieltä kohtaan niin voimakas pakkomielle, että se vie hänet mennessään. Hän vastustaa ihmislähtöistä kielen muuttumista niin voimakkaasti, että hän on valmis murhaamaan estääkseen sitä tapahtumasta. Scile näkee, että opettamalla hosteja valehtelemaan ihmiset ovat tuhoamassa koko hostien kielen, kulttuurin ja ajattelutavan. Hostien addiktoiduttua EzRan puheeseen hän ei välitä, vaikka kokonainen hostien sukupolvi sekä kaikki planeetalla olevat ihmiset kuolisivat. Hän on yksinäinen soturi, joka haluaa kielen pysyvän ennallaan ja hostien ajatusmaailman “puhtaana”.

Kirjan lopussa hostissa, jonka Avice on nimennyt Spanish Danceriksi, tapahtuu suuri muutos. Yhtäkkiä, sen lisäksi että hän oppii puhumaan ja ymmärtämään ihmisiä, myös hänen tapansa ajatella muuttuu perustavanlaatuisesti. Yhtäkkiä hän tuntuu olevan Avicen kanssa samoilla aivoaalloilla ja tietävän mitä tämä haluaa ilman että Avicen tarvitsee sitä kertoa. Hän alkaa ajatella kuin ihminen. Minkä Scile nimenomaan halusi estää.

Voimme kysyä menivätkö hostit pilalle vai kehittyivätkö he kommunikaation kehityksen seurauksena uudelle tasolle (eli evolvoituivat). Kuten eurooppalaiset uudessa maailmassa, ihminen menee Arieka-planeetalle ja tuo mukanaan uuden “vitsauksen”, tavan kommunikoida ja ajatella, joka tuhoaa kokonaan olemassa olevan kulttuurin.

Kirjassa esiintyy muutenkin taustateemana ympäristön hyväksikäyttö seurauksista välittämättä. Bremen, Embassytownin “keskushallinto”, luo omat lähettiläät voidakseen ottaa planeetan haltuunsa. Tietenkään he eivät voineet tietää, että eriparisen lähettilään puhe humalluttaisi hostit, mutta heidän toimintansa motiivina oli puhtaasti ahneus.

Ja mitä ihmettä tapahtui Ehrsul-nimiselle androidille? Mikä jäi hänen osakseen ja miksi hän vain katosi? Häntä esitettiin ihmismäisenä Avicen parhaana ystävänä, jonka kanssa tämä juoruili ja joka mm. sisusti kotinsa mielyttääkseen ihmisiä jotka kävivät hänen luonaan kylässä. Hänestä tulee mieleen Blade Runner 2049:n JOI, joka vaikuttaa äärimmäisen ihmismäiseltä, mutta on lopulta kuitenkin vain tekoäly, joka on luotu miellyttämään omistajaansa. Tarinan edetessä Avicelle paljastuu, että Ehrsulilla oli koko ajan myös muita parhaita ystäviä, eikä heidän ystävyytensä ollutkaan millään lailla ainutlaatuista. Toivoin, että Ehrsulin androidin sielunelämää olisi avattu enemmän, mikä olisi hyvin sopinut kirjan teemaan.

Embassytown ei ole täydellinen kirja. Se jättää joitakin kysymyksiä häiritsevästi auki ja siitä olisi mielestäni paikoitellen voinut hieman karsia tekstiä (kuten Ehrsulin hahmon kokonaan, koska öö…?). Mutta enpä ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka herättää niin paljon ajatuksia. Toivon, että joku rohkea ja taitava kääntäjä ottaisi Mievillen tuotannon suomentamisen haasteekseen, jotta saisimme nauttia hänen teoksiaan myös suomeksi!

Uudenvuodenlupauksista

Erinomaista alkanutta vuotta kaikille!

Vuosi sitten tein uudenvuodenlupauksen “enemmän tanssia”. Nyt täytyy tunnustaa, että lupauksen täyttäminen meni jokseenkin seinille. Alkuvuodesta hamstrasin innoissani kalenteriini viikonloppukursseja kokeillakseni kaikkea jazzista hiphopiin, mutta flunssakausi vei opettajat ja melkein kaikki kurssit peruttiin. Kouvolaan muuton jälkeen en ole ehtinyt sitäkään vähää (mm. rakastamaani afroa ei täällä voi harrastaa) ja klubeilla tanssiminenkin on jäänyt vähälle. Tankotanssi on ainut mitä olen harrastanut koko vuoden, mutta sekin on enemmän voimailua kuin tanssia. Oi voi…

En ylipäätään oikein pidä sanasta uudenvuodenlupaus. Siitä tulee väkisin mieleen lupaus siitä että nyt kaikki muuttuu ja minusta tulee parempi ihminen! Mitä ei tietenkään tapahdu. Tykkään puhua enemmin vaikka uudenvuoden tavoitteista. Tai kuten vuosi sitten, teen mieluummin yhden pienen positiivisen lupauksen, joka on aidosti kiva pitää, kuin kuvittelen olevani vuodenvaihteen jälkeen jotenkin eri ihminen.

Uudenvuodenlupaukseni/tavoitteeni vuodelle 2019 tulee tässä: enemmän kirjoittamista! Oli kyse sitten blogista tai scifinovelleista, aion ottaa kirjoittamisen säännölliseksi harrastukseksi vuodelle 2019. Ei väliä kuinka paljon tekstiä oikeasti saan aikaiseksi, kunhan kirjoitan. Ja kutsun kaikki kirjoittamisesta pitävät kaverini mukaan!

uudenvuodenlupaus

Työstämässä Veljen etsintä -novellia Saskan kanssa. Kuvan otti Kallas Lukka.

Into pinkeänä tangolla

Kirjoitin viime kesänä tangolle paluusta. Asetin tavoitteeksi saavuttaa vuosien takaisen taitotasoni ja päästä sen yli. Silloin tuntui, että junnaan vain paikoillani, enkä meinannut millään saavuttaa edes entistä tasoani. Mikä oli todella raivostuttavaa, mutta en luovuttanut, vaan kävin ahkerasti tunneilla sekä Helsingissä että Kouvolassa.

Jokin loksahti paikoilleen pari kuukautta sitten. Olin stressin takia sairaslomalla muutaman päivän, enkä kyennyt harrastamaan liikuntaa pariin viikkoon. Ja sitten yhtäkkiä tauon jälkeen kaikki alkoi vain sujua! Aloin saada itsestäni irti yhä enemmän ja enemmän, uskalsin kokeilla uusia juttuja ja jopa onnistuin monissa! Ja tadaa! nyt osaan liikkeitä, kuten jade, joihin en silloin vuosia sitten voinut kuvitellakaan pystyväni. Eikä se ole edes vaikeaa!

IMG_20181229_144639_797

Jade, joka ei tunnu enä lainkaan vaikealta. Kuvan otti Rock The Polen ohjaaja Iia.

 

Seuraava tavoitteeni tangolla oli oppia ilmainvertti, mutta tänään tunnilla, kun muut harjoittelivat perusinverttiä, minä vain tein sen. Tuosta vaan, ihan itse! Olen aina yrittänyt tehdä sen vatsalihaksilla, mutta sitten vain tajusin, että se tehdään kallistumalla taakse. Jalat seuraa kyllä perässä. Että sinne meni jalkojen mukana se(kin) tavoite niin että heilahti! Lisäksi onnistuin tänään ensimmäistä kertaa nousemaan takanojaan lattialta kyynärseisonnasta. Siinä onnistuin yksinkertaisesti siksi, että olen alkanut luottaa kroppaani ja pitoon tangolla.

Ettei kaikki vaikuttaisi aivan liian helpolta ja ihanalta, niin hikeä ja mustelmia tulee kyllä edelleen oikein urakalla. Tämä laji ei ole mukavuudenhaluisille. Mutta rakastan tangolla treenaamista, enkä luovuta helposti. Ja tavoiteltavaa riittää edelleen. Kuten kuvasta näkyy, on spagaatti vielä kaukana haaveissa. Lisää venyttelyä siis! Lisäksi kaikilla on tankotanssissa ns. nurja/vasen/väärä puoli, joka on huonompi kuin toinen. Olen vasta aivan viime aikoina ruvennut treenaamaan myös väärää puolta, ja tekemistä riittää silläkin saralla.

Tankotanssista on tullut ehdottomasti yksi rakkaimmista harrastuksistani ja toivon pysyväni terveenä, että voin harrastaa sitä vielä vuosikausia! Samalla tulee piiskattua itseäni myös lisäämään notkeutta ja kasvattamaan lihaksia.

Aikaansaamisesta ja armollisuudesta

Blogini nimi on 30+ on uusi musta, koska koen monella tapaa heränneeni eloon vasta kolmekymppisenä. Nuorempana unelmoin vaikka ja mistä, mutta en tahtonut saada juuri mitään aikaiseksi. Keksin tekosyitä ja vain odotin ja odotin päivää jolloin asiat mystisesti tapahtuisivat. Tai että olisin hyvä tai suosittu tai kaunis tai mitä sitä nuorena ikinä odottaakaan. Ei sillä ettenkö olisi edelleen aivan käsittämättömän saamaton joissakin asioissa, kuten nyt vaikkapa uusien reseptien kokeilussa. Joku raja kivojenkin asioiden suorittamisessa täytyy olla! Mutta monien muiden asioiden kohdalla olen 30 vuotta täytettyäni luopunut tekosyistä ja odottamisesta. Samalla olen tiputtanut rimoja ja muuttunut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Ja jotenkin kummasti olen onnellisempi kuin koskaan!

Moni varmasti tunnistaa itsessään sen ajatuksen, ettei mitään kannata tehdä, ellei siinä ole hyvä. Ei kannata kirjoittaa jossei osaa kirjoittaa. Ei kannata laulaa jossei osaa laulaa. Ei kannata tanssia/piirtää/uida/ommella jossei osaa tanssia/piirtää/uida/ommella. Jne. Ikuinen kehä tekemättömiä asioita, koska ei heti ole hyvä. Noh, vanhemmaksi tulemisessa on se hieno puoli, että pikkuhiljaa lakkaa välittämästä. Ja samalla alkaa tehdä asioita ihan vain itsensä takia. Koska se on kivaa!

Vuoden alussa palasin scifin kirjoittamisen pariin, mitä en ole tehnyt sitten lukion. Ensimmäinen novellini, Veljen etsintä, julkaistiin lokakuussa Kosmoskynän verkkolehdessä. Nyt työstän suurella innolla uutta novelliani lapsuudenystäväni avustuksella. Hän sattuu näppärästi olemaan hiukkasfysiikan tohtori. Ja voi että nautin kirjoittamisesta, vaikka suomen kieleni on varmasti edelleen kökköä ja jouduin vähän aikaa sitten googlettamaan mitä sana “kapulakieli” oikeasti tarkoittaa. Myös tämän blogin pitäminen on vaatinut minua luopumaan ajatuksesta, että minun pitäisi saavuttaa jotain erikoista pitääkseni blogia. Höpöhöpö, kunhan kirjoitan ja se lukee jota kiinnostaa.

true survivor

True Survivor. Ihan joka ainut nuotti ei välttämättä osunut kohdalleen.

Kuluneena vuonna olen esiintymiskammostani huolimatta laulanut kolmessa eri yhteydessä karaokea. Japanissa 4 tuntia karaokekopissa oli minulle ehdottomasti koko reissun kohokohta! Ja vaikka viimeisin vetoni, David Hasselhoffin True Survivor kahdelta aamuyöllä Helsinki Priden naistenbileissä, jättikin melkoiset traumat, voin edes sanoa laittaneeni itseni likoon. Rakkaan ystäväni Tiitin sanoin, “Ei hätää [jossei nuotti osu kohdalleen]. Nuotin molemmilla puolilla on runsaasti tilaa!” Kiitos ja anteeksi!

Myönnän olevani jossain määrin tämän päivän elämyshakuinen ihminen, mutta kieltäydyn pyytämästä sitä anteeksi. Tuijotin nuorempana aivan riittävästi kattoon ja olin onneton. Koen, että nyt on aika nauttia elämästä!

Elämää Kouvolassa

Elämä Kouvolassa on lähtenyt rullaamaan vauhdikkaasti. Töissä en joudu kyselemään työkavereilta enää niin paljon neuvoa, vaan osaan tehdä ison osan työtehtävistäni jo ihan itse. Vapaa-aikaani täyttävät liikunta, rattoisat illat kavereiden kanssa ja taustalla letkeästi soljuva jazz-musiikki. Mitä ihmettä, eikö Kouvolassa olekaan harmaata ja ankeaa?

dav

Maria opetti minua pyörittämään poita. En ollut siinä edes huono!

Kesällä pyrin viettämään mahdollisimman paljon aikaa ulkona liikkuen, koska en ollut vielä ehtinyt tutustua kovin moneen uuteen ihmiseen. Kävelin metsässä, kävin puistojumpissa, pyöräilin ja uin. Kävin työkaverini kanssa melomassa Kymijoella. Tankotanssikurssilla tutustuin toiseen Kouvola-kaveriini Jaanaan, jonka kanssa olemme siitä lähtien harrastaneet yhdessä liikuntaa.  Kesällä joogasimme ensin muiden ulkoilijoiden ihmetykseksi puistossa, jonka jälkeen menimme vielä uimaan. (Ensimmäinen Kouvola-kaverini) Maria puolestaan särki hieman sydäntäni (hyvällä tavalla) nimeämällä keskiviikon Jenny-päiväksi. Kuinka ihmiset, jotka on tuntenut vain melko lyhyen ajan, voivatkin tehdä niin onnelliseksi!

mde

Jaanan ja Marian kanssa istumassa iltaa Betonyssa.

Suurin muutos tapahtui kuitenkin Ropeconissa, jossa kerroin kaikille etsiväni kouvolalaisia nörttejä. Satuin sanomaan sen juuri oikealla hetkellä ääneen, sillä lähellä seisonut kaunis nuori nainen kääntyi ympäri: “Kouvolalaisia!?” Siten tutustuin Piritaan, joka oli juuri kokoamassa porukkaa säännöllisiä lautapeli-iltoja varten. Juuri mitä olin kaivannut!

Ensimmäiset viikot kokoonnuimme Piritan luona. Pirita leipoi ihania herkkuja ja pelasimme pelejä kuten Bears vs babies ja Exploding kittens. Tutustuin kertaheitolla joukkoon uusia ihmisiä, joista yksi oli Julle. Julle kertoi etsivänsä ihmisiä kämppiksiksi yhteiseen asuntoon. Olin miettinyt kimppa-asumista Kouvolassa, jotta en olisi yksinäinen, mutta en kokenut olevani siihen vielä valmis.

cof

Bears vs babies.

Bongasin netistä sattumalta ilmoituksen kivannäköisestä isosta neliöstä aivan Kouvolan ydinkeskustan liepeillä. Sanoin Jullelle, että mikäli hän saisi hankittua meille kyseisen asunnon, voisin muuttaa siihen. Kannattaa varoa sanojaan, koska me todellakin saimme asunnon! Yhtäkkiä olin muuttamassa yhteen kahden nuoren miehen kanssa, joista toisen olin tavannut paria kuukautta aikaisemmin ja toista (Tuukkaa) en vielä kertaakaan.

Aloimme hiljalleen poikien kanssa tehdä uudesta asunnostamme kotia. Ripustimme tauluja seinälle ja verhoja ikkunoihin, siivosimme yhdessä, hankimme television josta katsoa tv-sarjoja ja elokuvia. Pidimme peli-iltoja meillä ja kutsuimme muutenkin kavereita kylään. Järjestimme tuparit.

mde

Ensimmäinen uudesta telkkarista yhdessä katsottu elokuva oli Voi veljet, missä lienet.

Olen Jullen ja Tuukan kanssa asuessani saanut elämääni juuri sitä yhteisöllisyyttä, jota olen jo pidemmän aikaa kaivannut. Helsingissä minua raivostutti tapaamisten sopimisen vaikeus ja pitkät matkat kavereiden luo. Kun Helsingissä yrittää nähdä kavereitaan, katsotaan kalenterista aika kuukauden päähän. Kouvolassa näen kavereitani joka viikko, joskus monta kertaa viikossa, ja yhteisten menojen sopiminen on helppoa. Meille on muodostunut kaikenlaisia yhteisöllisiä ajanvietteitä, “rutiineja”, kuten peli-illat ja sarjojen katselu. Kouvolassa käyn ainoastaan salilla yksin, muuten liikunnastakin on tullut sosiaalista tekemistä. Ja kun päätin tuoda minulle tärkeän konseptin, sosiaalisen kirjoittamisen, Helsingistä Kouvolaan, saapui ensimmäiseen kirjoitusiltaan melkein koko Kouvolan kaveripiirini! Ja tässä sitä nyt näpytellään isolla porukalla rivissä sohvalla, kukin oma läppäri sylissään.

Ikävöin toki kovasti Helsinkiä ja ystäviäni siellä. Toivoisin voivani elää Helsingissä yhtä sosiaalisesti helppoa elämää kuin Kouvolassa. Mutta täällä kun nyt ollaan näillä näkymin vielä seuraavat 1,5 vuotta, niin aion todellakin viihtyä näiden ihmisten seurassa niin paljon kuin mahdollista.

 

Unelmien perässä muutto

Koen hyvin vahvasti termin milleniaali kuvaavan minua sikäli, että olen lähes koko aikuisen ikäni joutunut taistelemaan töiden ja edes kelvollisen palkan saamisen kanssa. Suurten ikäluokkien eläköidyttyä meille piti vapautua valtaisa määrä työpaikkoja, joista voisi valita mieleisensä. Aivan toisin kuitenkin kävi. Hallitus toisensa jälkeen on ajanut ympäristöhallintoa alas, koska ei ympäristönsuojeluun nyt vain ole rahaa, eikä monella muulla (etenkään korkeakoulutetulla) alalla mene juuri sen kummemmin. Niinpä minulle on opiskeluajoista lähtien ollut selvää, että saatan joutua muuttamaan oman alan töiden pesässä toiselle paikkakunnalle. Ja kolmannelle. Lähdin nimittäin tälle alalle sydämeni perässä enkä voisi kuvitellakaan tuntevani tekeväni yhtä tärkeää työtä jos tekisin jotain muuta.

Ensimmäisen kerran muutin 2013 kesätyön perässä puoleksi vuodeksi Jyväskylään. Vaikka kyseessä oli ympäristöalan työ, en tykännyt työstä, enkä kokenut sen antavan minulle paljoa ammatillisesti tai taloudellisesti. Lisäksi olin Jyväskylässä ajoittain todella yksinäinen. Kuten aina, hamstrasin liikuntaa elämääni. Senhetkinen henkireikäni oli 1½-tuntinen zumba maraton sunnuntai-iltaisin. Kaikki kuitenkin muuttui, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Yhtäkkiä elämässä parasta olivatkin yhdessä vietetyt viikonloput, kun hengasimme kalsareissa, katselimme scifi-leffoja ja pelasimme lautapelejä. Työhönkin onnistuin tottumaan, ja se meni loppukesästä pitkälti rutiinilla.

Leivonmäki 008

Leivonmäen kansallispuistossa retkeilemässä syyskuussa 2013. Olimme vielä melko tuore pariskunta.

Kuten ennustin, valmistuin suoraan kortistoon jouluna 2013. Paljon olen siitä lähtien ehtinyt vuosien varrella tehdä (työskentelin 2014-2018 projektikoordinaattorina, järjestöavustajana, jumppaohjaajana, postin selvityksessä, turvatarkastajana sekä jäteasemanhoitajana), mutta oman alan työt, etenkin koulutustasoani vastaavat ja sen mukaan myös palkatut, ovat olleet todella kiven alla. Voitte siis kuvitella kuinka jalkani melkein lähtivät alta, kun minulle ilmoitettiin, että minut on valittu viransijaiseksi oman alani työtehtävään. Sellaiseen, joka vastaa prikulleen koulutustani ja jossa palkka on yli 3000€ kuukaudessa. Ainut mutka asiassa oli, että työpaikka sijaitsee Kouvolassa. Mielikuvissani Kouvola oli kohtalaisen kuollut paikka, jossa on vähän ihmisiä ja laimea meno (mielikuva ei ollut kovin kaukana totuudesta). Hetkeäkään empimättä otin kuitenkin työpaikan vastaan ja samana iltana olin jo hankkinut itselleni yksiön läheltä Kouvolan keskustaa. Sain vihdoin tilaisuuden, jota olin odottanut lähemmäs 10 vuotta!

Arman Kouvolassa

Arman Kouvolassa.

Tiesin, ettei työn perässä toiselle paikkakunnalle muutosta tulisi helppoa, varsinkin kun en tuntenut Kouvolasta juuri ketään entuudestaan. Niinpä googletin puistojumpat, tankotanssisalit ja kaiken mahdollisen etukäteen. Kämpän hankin läheltä harrastuksia ja keskustan menoja, en työpaikkaa. Tunnen itseni, en halua enää koskaan muuttaa pienen paikkakunnan pikkuruiseen lähiöön (nimimerkillä Never again Mukkula, Lahti) kaukana kaikesta! Lisäksi otin yhteyttä kavereihin, jotka ovat aikaisemmin asuneet Kouvolassa ja kyselin tuntevatko he sieltä yhä ketään, jonka kanssa voisin tulla juttuun. Sitä kautta sain ihka ensimmäisen työpaikan ulkopuolisen Kouvola-kaverini, Marian!

Ensimmäiset viikot uudessa työssä sujuivat niin hyvin kuin mahdollista. Työni on ollut erittäin antoisa ja olen oppinut aivan käsittämättömän paljon uutta. Minulla on ympärilläni paras kuviteltavissa oleva työyhteisö, joka on ottanut minut lämmöllä vastaan ja johon olen voinut turvautua joka käänteessä. Sisäistettävää asiaa on valtavasti, mutta olen kerta toisensa jälkeen saanut vastauksia niin hyviin kuin tyhmiinkin kysymyksiini. Myös suurin osa asiakkaista on ottanut minut hyvin vastaan.

cof

Poljin Särkille uimaan.

Kämppäni on mukava 60-luvun mummoyksiö erinomaisella paikalla. Kävelen 5-10 minuutissa puistojumppaan, lähimetsään, uimahallille, kuntosalille, tankotanssisalille ja kirjastoon. Lisäksi mieheni osti minulle (siis meille!) kirpparilta polkupyörän, jolla olen ajanut iltaisin uimarannalle. Kouvolassa ehdottomasti parasta on ollut se kuinka lähellä kaikki on ja kuinka helppo siksi on harrastaa liikuntaa (ja myös kaikkea muuta). Helsingissä harrastuksiin saa lähteä 45 min ennen niiden alkua.

Kuten sanottu, kaikki on mennyt niin hyvin kuin mahdollista kaikilta muilta osin, paitsi että menin haukkaamaan kilon p*skaa ostamalla hätäpäissäni auton, joka hajosi ensimmäisellä matkallaan Helsingistä Kouvolaan. Kyseisen auton ostaminen on ollut yksi elämäni huonoimpia päätöksiä ja tullut minulle todella kalliiksi. Se on aiheuttanut harmaita hiuksia ja syönyt arjessa jaksamista melkoisesti. Olen joutunut kikkailemaan menojani, koska en ole voinut luottaa autooni. Viime aikoina olen katsonut parhaaksi pitää auton Kouvolassa ja ostaa junaliput vähintään viikkoa etukäteen Helsinkiin ja muihin viikonloppumenoihin. Olen sillä tavalla onnistunut itseasiassa säästämään rahaa, vaikka aikaa matkoihin kuluukin enemmän.

Kaiken kaikkiaan töiden perässä muutto Kouvolaan on siis sujunut hyvin, vaikka onkin tyhjentänyt käyttötilini enemmän tai vähemmän täysin ja vaikka kaipaankin usein Helsinkiin (missä edelleen vietän lähes kaikki viikonloput). Uusi työni on jo nyt antanut minulle niin paljon, etten kadu hetkeäkään tätä ratkaisua, vaikka välillä onkin raskasta. Olen myös onnistunut tutustumaan uusiin kivoihin ihmisiin ja viettämään aktiivista vapaa-aikaa. Nyt vain luon pikkuhiljaa omaa pientä heimoa itselleni Kouvolaan.

Seikkailuja avaruudessa

Joskus keväällä minuun iski vietävä himo pelata erilaisia scifi-pelejä. Päätin käydä läpi kaikki avaruusteemaiset pakohuonepelit mitä pääkaupunkiseudulta löytyy. Harmikseni Escape Room Helsingin Space Bound on lopetettu, joten varsinaisia pakohuoneita ei löytynyt kuin yksi, Room Escapen Out of Mars. Sen lisäksi Escape Room Helsingillä on VR-peli nimeltä Cosmos. Ja ei kun kokoamaan omaa nörttimiehistöä!

Cosmokseen mahtuu mukaan korkeintaan neljä pelaajaa. Saimme jokainen omat VR-lasit, jotka päähän laitettuamme siirryimme erikoisvarustettuihin Avatar-kehoihin kaukaiselle avaruusasemalle. Meillä oli tunti aikaa sulkea Maata uhkaava portaali pimeään materiaan. Kuten pakohuonepelit yleensä, myös tämä alkoi melkoisella sekoilulla kun yritimme selvittää mitä ihmettä meidän pitää tehdä. Neljän nörtin voimin onnistuimme kuitenkin ratkomaan tehtävän toisensa jälkeen ja selvisimme pelistä neljässäkymmenessä minuutissa. Maailma pelastettu!

Cosmoksen pelitietokoneella oli selvästi täysi työ pyörittää neljän hengen VR-peliä. Grafiikat olivat melko yksinkertaisia, jopa kökköjä, ja avatarin ohjaus oli melko buginen. Tehtävät olivat lisäksi minun makuuni liian helppoja (vaikeustaso 2/5) ja niitä oli liian vähän. Odotin isompia haasteita ja pidempää tarinaa. Lopulta pelissä parasta oli se, kun pelin ratkaistuamme saimme vielä seikkailla avaruudessa ja kaverini päättivät lähteä lätkimään ja jättää minut kuolemaan hapenpuutteeseen. Aitoja tosiystäviä minulla! Pelin vetäjäkin nauroi katketakseen.

Cosmos

Maailma pelastettu Cosmos VR-pelissä. Jonka jälkeen Jenny hylättiin yksin avaruuteen. Love you too guys!

Joten kyllä, minulla oli Cosmoksessa ystävieni kanssa hauskaa, mutta kokemus ei mielestäni ollut hintansa  (110€) arvoinen. Hieman vähemmän ronkeli scifi-seikkailun ystävä viihtyy kuitenkin varmasti!

Out Of Mars oli puolestaan klassinen pakohuone, jossa meidät (fyysisesti, ei vain virtuaalisesti) suljettiin Marsin kamaralla olevalle salaiselle asemalle. Laukaisimme sisään astuessamme vahingossa aseman hälytysjärjestelmän ja itsetuho käynnistyi. Meillä oli 60 minuuttia aikaa löytää koodi, jolla pääsimme pakenemaan asemalta.

Olimme jälleen neljän nörtin voimin ratkomassa tehtäviä. Kuten monissa aikaisemmissa pakohuoneissa, en todellakaan olisi yksin keksinyt ratkaisuja kaikkiin tehtäviin. Kannattaa siis valita miehistönsä huolella! Meidän poppoomme, Pienet vihreät miehet, pääsi annetussa ajassa ulos. Jokunen hassu minuutti saattoi jäädä ylikin.

Out of Mars

Pienet vihreät miehet pääsivät pakenemaan Marssista!

Out of Mars oli yksi parhaista tähänastisista pakohuonekokemuksistani! Lavastukseen oli panostettu, avaruusaseman tunnelma oli läsnä, tehtävät olivat sopivan haastavia, enkä todellakaan ollut varma ehtisimmekö ratkoa kaikki tehtävät ajoissa. Suosittelen Out of Mars -peliä avaruusseikkailuja janoaville, joilla on jo aikaisempaa kokemusta pakohuoneista.

Takaisin tangolle

tangolla 2013

Tammikuussa 2013 vesimies sujui vielä hyvin. Kuvan otti Saara Järvelä.

Olin innokas tankotanssiharrastaja vuosina 2011-2013. Alku oli tietenkin vaikea, olenhan aina ollut sekä jäykkä että kömpelö, mutta onnistumisen riemu oli sitäkin suurempi, kun opin uusia vaikeita liikkeitä. Harrastin samaan aikaan kiipeilyä, ja totesin näiden kahden lajin olevan erinomaisesti toisiaan täydentävä kombo, etenkin kun kiipeillessä rakastin negatiivisia reittejä ja kattokahvoista roikkumista. Olinkin tuolloin melkoinen lihaskimppu!

Kesällä 2013 putosin käteni päälle (muualla kuin tankotanssiessa) ja vasen olkapääni meni sijoiltaan. Siihen loppuivat fyysisesti haastavat urheilulajit vuosiksi ja ahkera ja pitkäjänteinen olkapäätreeni alkoi. Kerran kävin kokeilemassa niin seinäkiipeilyä kuin tankotanssiakin, mutten kokenut olkapääni olevan vielä valmis niin kovaan rasitukseen.

tangolla 2015

Helmikuussa 2015 olkapää kesti jo ongelmitta perhosen, mutten silti kokenut olevani vielä valmis palaamaan tangolle. Kuvan otti Terhi Salokangas.

Syksyllä 2017, reilu 4 vuotta onnettomuuden jälkeen, minusta alkoi vihdoin tuntua siltä, että olkapääni kestäisi kaiken tankotanssin aiheuttaman rasituksen. Toivoin perheeltäni joululahjaksi lahjakorttia Pole4fitille ja selätettyäni vuodenvaihteen jälkeen iskeneen influenssan varasin vihdoin ensimmäisen ykköstason tankotunnin.

Koska minulla oli aiemminkin ollut taukoja tankotanssista, oletin paluun tangolle sujuvan melko helposti. Pyörähdykset ilokseni luonnistuivatkin hyvin ja näyttävästi, ryhti pysyi hyvänä ja varpaat suorina. Sen sijaan kiipeäminen ja tangolla istuminen eivät sujuneet niin hyvin kuin toivoin. Tässä välissä lienee hyvä mainita, että tankotanssi sattuu. Se sattuu ja paljon! Tangolla pysyminen perustuu tangon ja ihon väliseen kitkaan. Tottumattomalle iholle tuo kitka tuntuu (lähes) sietämättömältä kivulta. Lisäksi esimerkiksi kiivetessä jalat pitää rutistaa tiukasti tangon ympärille, mikä itselläni koskee niin maan vietävästi jalkapöytiin. Vuosien tauon jälkeen kaikki se ihon parkkiintuminen, jonka olin aikaisemmin hankkinut, oli täysin poissa. Niinpä vaikka tiesin kuinka liikkeet tehdään, tuntui niiden teko yhtä kivuliaalta kuin ensimmäistä kertaa harrastusta aloittaessani.

Käytyäni muutamalla ykköstason tunnilla varasin pari vapaata treenikertaa voidakseni harjoitella kaikessa rauhassa aikaisemmin oppimaani ja totuttaakseni nahkaani uudelleen tankoiluun. Olo todellakin oli kuin norsulla posliinikaupassa! Monet liikkeet sujuivat hyvin, toiset eivät lainkaan. Eikä vanha takanojakammo ollut kadonnut mihinkään.

Malttamaton kun olen, siirryin hyvin nopeasti ensin tasolle 1/2 ja sitten 2. Kakkostason tunneilla en todellakaan pystynyt aina kaikkeen, mutta mieluummin yritän ahkerasti vaikeita juttuja ja epäonnistun kuin tylsistyn kuoliaaksi ykköstason tunneilla. Koleilin myös ensimmäistä kertaa Coreo-tunteja, joissa tehdään koreografioita musiikkiin ja joissa pääpaino on enemmän lattialla kuin tangolla työskentelyssä. Ja taas olin se kömpelö norsu posliinikaupassa, polvet aivan mustelmilla!

Sain erään hienoimmista tankoilukokemuksistani 25.4.2018, kun pääsin tankotanssin nelinkertaisen maailmanmestarin ja idolini Oona Kivelän pitämälle tankotunnille. Tunnilla Oona opetti ennen kaikkea flow’ta, jolla liikkeitä yhdistetään sulavasti toisiinsa näyttävän esityksen aikaansaamiseksi. Se poikkesi paljon etenkin alkeistason tunneista, joilla keskitytään perusliikkeiden opetteluun. Olin yksi tunnin vähiten kokeneista osallistujista, mikä aiheutti tietenkin pieniä haasteita, mutta Oona oli niin iloinen ja tsemppaava opettaja, että yritin kaikkea täysillä! Ja tulevana perjantaina saan ilokseni uuden tilaisuuden päästä Oonan oppiin!

dav

Pole Flow with OonaK @ Vertical Club 25.4.2018.

Olen hiljalleen hyväksynyt sen tosiasian, että jäykkyyteni tulee aina rajoittamaan tankotanssimistani. Vanhoista kokemuksistani huolimatta joudun tekemään todella paljon töitä oppiakseni tankotanssin uudelleen ja ylittääkseni vuosientakaisen itseni. Suorittaja kun olen, haluaisin olla aina heti hyvä kaikessa. Olen joutunut nöyrtymään sen tosiasian edessä, että mikäli haluan tätä lajia harrastaa, saatan ajoittain (tai usein) olla se norsu posliinikaupassa. Ja se on ihan okei! Olen asettanut tavoitteekseni ensin päästä tasolle, jolla aikaisemmin olin, ja sen jälkeen mennä pidemmälle. Kuten esiintymisjännityksestä kertovassa merkinnässäni jo lupailin, tähtäimessäni on kehittyä niin hyväksi, että voin esiintyä ihmisten edessä. Se tulee vaatimaan ahkeraa ja pitkäjänteistä treenaamista, mutta sitä en pelkää!

 

Kangasakrobatia

Kangasakrobatia on kiehtonut minua harrastuksena jo useamman vuoden ajan näyttävyytensä ja haastavuutensa takia. Helsingissä kaksi tankotanssisalia, Pole4fit ja Vertical Club, ovat ottaneet valikoimiinsa myös sirkuslajeja (lattia- ja kangasakrobatia, rengastrapetsi ja köydet), joten päätettyäni vuosien tauon jälkeen palata tangolle, päätin samalla lähteä kokeilemaan myös kangasta. Pole4fitillä kaikki ilma-akrobatialajit on niputettu yhteen, kun taas Vertical Club tarjoaa kaikkia sirkuslajeja omilla erillisillä tunneilla ja vieläpä useampaan tasoryhmään jaettuna. Niinpä päätin kokeilla kankaita Verticalilla.

Kävin ihan ensimmäiseksi kangasakrobatian introtunnin. Tunnilla tutustuttiin katosta roikkuviin vertikaalikankaisiin, silkkeihin, sekä kangassilmukkaan eli hammociin. Harjoittelimme perusasioita, kuten istuntaa ja kiipeämistä, ja kokeilimme muutamia helppoja perusliikkeitä. Tällä kertaa emme vielä tehneet mitään pää alaspäin. Etenkin silkki on lajina erittäin vaativa, mutta tankotanssitaustan ja ahkeran salitreenin ansiosta ensimmäinen kokeilu sujui hyvin ja kykenin kaikkiin liikkeisiin.

Seuraavaksi menin kangasakrobatian tiiviskurssille (2h). Kurssilla ei vaadittu minkäänlaista aikaisempaa kokemusta lajista, mutta koska porukka koostui jo aikaisemmin lajia kokeilleista tai esimerkiksi tankotanssia harrastaneista, niin vetäjämme uskalsi lähteä kokeilemaan astetta haastavampiakin liikkeitä. Harjoittelimme sammakkoa, joka on usein ensimmäisenä opetettava liike pää alaspäin, ja lisäksi teimme useita liikkeitä, joissa kangas solmitaan nilkan ympärille. Näppärästi en muista enää yhdenkään niistä nimeä.

kangasakrobatian tiiviskurssi

Kangasakrobatian tiiviskurssi Vertical Clubilla 4.2.2018. Saimme kokeilla muutakin kuin vain aivan helpoimpia perusliikkeitä. Kuvan nappasi Eija Backman.

Tiiviskurssin jälkeen menin innoissani vielä Silks1 -tunnille. Tunti ei tällä kertaa mennyt ihan niinkuin Strömsöössä ja minulla oli suuria vaikeuksia jopa sellaisten liikkeiden kanssa, joita olin jo aikaisemmin tehnyt. Kuten sanottu, katosta roikkuva vertikaalikangas on välineenä yksi haastavimmista ja eniten lihasvoimaa vaativimmista, jopa haastavampi kuin tanko. Minussa oli muutenkin herännyt tunne, että olin yksinkertaisesti hamstrannut liikaa harrastuksia kalenteriini, enkä pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään. Niinpä tein päätöksen jättää kangasakrobatian hautumaan, ja keskittyä tankotanssiin. Kunhan olen kasvattanut lihaskuntoani ja edistynyt tankotanssissa riittävästi, voin palata takaisin kangasakrobatian pariin.