Into pinkeänä tangolla

Kirjoitin viime kesänä tangolle paluusta. Asetin tavoitteeksi saavuttaa vuosien takaisen taitotasoni ja päästä sen yli. Silloin tuntui, että junnaan vain paikoillani, enkä meinannut millään saavuttaa edes entistä tasoani. Mikä oli todella raivostuttavaa, mutta en luovuttanut, vaan kävin ahkerasti tunneilla sekä Helsingissä että Kouvolassa.

Jokin loksahti paikoilleen pari kuukautta sitten. Olin stressin takia sairaslomalla muutaman päivän, enkä kyennyt harrastamaan liikuntaa pariin viikkoon. Ja sitten yhtäkkiä tauon jälkeen kaikki alkoi vain sujua! Aloin saada itsestäni irti yhä enemmän ja enemmän, uskalsin kokeilla uusia juttuja ja jopa onnistuin monissa! Ja tadaa! nyt osaan liikkeitä, kuten jade, joihin en silloin vuosia sitten voinut kuvitellakaan pystyväni. Eikä se ole edes vaikeaa!

Jade, joka ei tunnu enä lainkaan vaikealta. Kuvan otti Rock The Polen ohjaaja Iia.

 

Seuraava tavoitteeni tangolla oli oppia ilmainvertti, mutta tänään tunnilla, kun muut harjoittelivat perusinverttiä, minä vain tein sen. Tuosta vaan, ihan itse! Olen aina yrittänyt tehdä sen vatsalihaksilla, mutta sitten vain tajusin, että se tehdään kallistumalla taakse. Jalat seuraa kyllä perässä. Että sinne meni jalkojen mukana se(kin) tavoite niin että heilahti! Lisäksi onnistuin tänään ensimmäistä kertaa nousemaan takanojaan lattialta kyynärseisonnasta. Siinä onnistuin yksinkertaisesti siksi, että olen alkanut luottaa kroppaani ja pitoon tangolla.

Ettei kaikki vaikuttaisi aivan liian helpolta ja ihanalta, niin hikeä ja mustelmia tulee kyllä edelleen oikein urakalla. Tämä laji ei ole mukavuudenhaluisille. Mutta rakastan tangolla treenaamista, enkä luovuta helposti. Ja tavoiteltavaa riittää edelleen. Kuten kuvasta näkyy, on spagaatti vielä kaukana haaveissa. Lisää venyttelyä siis! Lisäksi kaikilla on tankotanssissa ns. nurja/vasen/väärä puoli, joka on huonompi kuin toinen. Olen vasta aivan viime aikoina ruvennut treenaamaan myös väärää puolta, ja tekemistä riittää silläkin saralla.

Tankotanssista on tullut ehdottomasti yksi rakkaimmista harrastuksistani ja toivon pysyväni terveenä, että voin harrastaa sitä vielä vuosikausia! Samalla tulee piiskattua itseäni myös lisäämään notkeutta ja kasvattamaan lihaksia.

Aikaansaamisesta ja armollisuudesta

Blogini nimi on 30+ on uusi musta, koska koen monella tapaa heränneeni eloon vasta kolmekymppisenä. Nuorempana unelmoin vaikka ja mistä, mutta en tahtonut saada juuri mitään aikaiseksi. Keksin tekosyitä ja vain odotin ja odotin päivää jolloin asiat mystisesti tapahtuisivat. Tai että olisin hyvä tai suosittu tai kaunis tai mitä sitä nuorena ikinä odottaakaan. Ei sillä ettenkö olisi edelleen aivan käsittämättömän saamaton joissakin asioissa, kuten nyt vaikkapa uusien reseptien kokeilussa. Joku raja kivojenkin asioiden suorittamisessa täytyy olla! Mutta monien muiden asioiden kohdalla olen 30 vuotta täytettyäni luopunut tekosyistä ja odottamisesta. Samalla olen tiputtanut rimoja ja muuttunut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Ja jotenkin kummasti olen onnellisempi kuin koskaan!

Moni varmasti tunnistaa itsessään sen ajatuksen, ettei mitään kannata tehdä, ellei siinä ole hyvä. Ei kannata kirjoittaa jossei osaa kirjoittaa. Ei kannata laulaa jossei osaa laulaa. Ei kannata tanssia/piirtää/uida/ommella jossei osaa tanssia/piirtää/uida/ommella. Jne. Ikuinen kehä tekemättömiä asioita, koska ei heti ole hyvä. Noh, vanhemmaksi tulemisessa on se hieno puoli, että pikkuhiljaa lakkaa välittämästä. Ja samalla alkaa tehdä asioita ihan vain itsensä takia. Koska se on kivaa!

Vuoden alussa palasin scifin kirjoittamisen pariin, mitä en ole tehnyt sitten lukion. Ensimmäinen novellini, Veljen etsintä, julkaistiin lokakuussa Kosmoskynän verkkolehdessä. Nyt työstän suurella innolla uutta novelliani lapsuudenystäväni avustuksella. Hän sattuu näppärästi olemaan hiukkasfysiikan tohtori. Ja voi että nautin kirjoittamisesta, vaikka suomen kieleni on varmasti edelleen kökköä ja jouduin vähän aikaa sitten googlettamaan mitä sana “kapulakieli” oikeasti tarkoittaa. Myös tämän blogin pitäminen on vaatinut minua luopumaan ajatuksesta, että minun pitäisi saavuttaa jotain erikoista pitääkseni blogia. Höpöhöpö, kunhan kirjoitan ja se lukee jota kiinnostaa.

True Survivor. Ihan joka ainut nuotti ei välttämättä osunut kohdalleen.

Kuluneena vuonna olen esiintymiskammostani huolimatta laulanut kolmessa eri yhteydessä karaokea. Japanissa 4 tuntia karaokekopissa oli minulle ehdottomasti koko reissun kohokohta! Ja vaikka viimeisin vetoni, David Hasselhoffin True Survivor kahdelta aamuyöllä Helsinki Priden naistenbileissä, jättikin melkoiset traumat, voin edes sanoa laittaneeni itseni likoon. Rakkaan ystäväni Tiitin sanoin, “Ei hätää [jossei nuotti osu kohdalleen]. Nuotin molemmilla puolilla on runsaasti tilaa!” Kiitos ja anteeksi!

Myönnän olevani jossain määrin tämän päivän elämyshakuinen ihminen, mutta kieltäydyn pyytämästä sitä anteeksi. Tuijotin nuorempana aivan riittävästi kattoon ja olin onneton. Koen, että nyt on aika nauttia elämästä!