Olen joskus aiemminkin kertonut, että olen aina kuvitellut olevani täysin vailla mielikuvitusta. Kasvoin seuraten taiteilijasiskoani vierestä ja kuvitellen hänen saaneen kaiken taiteellisen lahjakkuuden, mitä meidän perheen lapsille oli jaossa. Piirsin ja kirjoitin vielä lukiossa jonkin verran, mutta yliopistoon lähdettyäni sekin vähä jäi. Totesin, etten osaa, ja aloin treenata. Tyydyin olemaan se perheen urheilija.
Vuoden vaihteessa tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloin taas kirjoittaa. Olen pitänyt kiinni uudenvuodenlupauksestani ja kirjoittanut enemmän. Osallistuin Nova-kirjoituskilpailuun ja olen sen jälkeen kirjoittanut lisää. Portti-lehden kirjoituskilpailuun en jaksanut lähettää mitään (ehkä ensi vuonna), mutta sen sijaan päätin osallistua tänä vuonna NaNoWriMoon. En usko hetkeäkään saavani aikaiseksi kokonaista romaania tai pääseväni lähellekään 50 000 sanan tavoitetta, mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä. Osallistuminen on tärkeintä. On ollut ihanaa huomata, kuinka mielikuvitukseni lähtee elämään omaa elämäänsä, kunhan sitä ensin vähän painostaa. Niinpä näen NaNoWriMossa mahdollisuuden tutkia, mitä mielikuvitukseni syövereistä voikaan löytyä. Toistaiseksi olen kirjoittanut pelkästään novelleja, jospa tämä olisi oikea hetki kokeilla kokonaista romaania.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen (ehkä noin 15 v.) en olisi aivan heti uskonut palaavani myös piirtämisen pariin. Se tapahtui aivan sattumalta. Olin ystäväni Jutan vauvakutsuilla, joilla yhtenä ohjelmanumerona oli maalata kangasväreillä vauvan body. Kipuilin aikani aiheen kanssa, kunnes lopulta googletin “deep sea creatures in space”. Löysin mielikuvitustani kutkuttavan kuvan ja otin itselleni astetta isomman haasteen. Maalasin pidempään kuin kukaan muu, mutta lopputulos oli mielestäni vaivan arvoinen:
Vasemmalla alkuperäinen googletettu kuva, taiteilija: Kuroi-kisin. Oikealla maalaamani body Jutan vauvalle.
Bodyn valmistuttuani totesin, etten minä ihan niin surkea olekaan. Päätin aloittaa piirtämisen uudelleen.
Piirtämässä anopin kanssa hänen työhuoneellaan. Appiukko ja mieheni yrittivät kovasti huudella meitä syömään.
Alkuinnostuksesta huolimatta piirtäminen ei ole ottanut aivan niin hyvin tuulta purjeisiin kuin kirjoittaminen. Olen piirtämisen kanssa samalla tavalla saamaton kuin kirjoittamisen – tarvitsen sosiaalisen paineen aloittaakseni. Niinpä olen pyytänyt piirrustusseuraa jokaiselta tuntemaltani taiteilijalta. Onneksi tunnen heitä paljon! Piirrustusseurana on toiminut muun muassa rakas anoppini Mirja Nuutinen. Taiteilimme juhannuksena yhdessä hänen työhuoneellaan.
Olen piirtäjänä todella harjaantumaton, piirrän lähes kaiken mallista, enkä ole siinäkään älyttömän hyvä. Näin kolmekymppisenä en kuitenkaan välitä pätkääkään. Olen hiljalleen tajunnut, että oikeasti koko perheeni on melko taiteellinen. Ukrainalainen isäni soitti kitaraa ja lauloi bändissä nuoruudessaan Neuvostoliitossa. Äidilläni on kadehdittavan kaunis käsiala, hän piirtelee ja kirjoitti ainakin jossain vaiheessa runoja Kalevalan mittaan. Keskimmäinen siskoni on lastenkirjailija ja kuvittaja, ja myös nuorin siskoni piirtää ja kirjoittaa paljon. Tämän oivaltaminen on auttanut minua uskomaan kykyihini, joiden olemassa olosta en vielä kaksi vuotta sitten tiennyt mitään.
Viime yönä koin elämäni ensimmäisen inspiraatioherätyksen, kun heräsin neljältä aamuyöllä piirrustus-/maalausidea päässäni. Olen sen verran virkamies, että keskellä yötä piirtämisen sijaan painoin pääni takaisin tyynyyn ja annoin idean odottaa aamuun. Nautin kuitenkin mielikuvitukseni lennosta. Ihanaa, kun minulla on sellainen!
30+ on uusi musta 