Olen kärsinyt esiintymisjännityksestä melkein koko ikäni. Luulen, että suuri osa ihmisistä tuntee samoin. Ystäväpiiristäni löytyy muutama säteilevä lavatähti (mm. Elina), mutta meille muille yleisön edessä oleminen aiheuttaa lähinnä suurta ahdistusta. Se, että punastun erittäin helposti, ei auta asiaa yhtään!
Eräs pahimpia esiintymispainajaisiani toteutui, kun Joutsenon opistossa englantia opiskellessani jouduin pitämään englanninkielisen esitelmän, joka videoitiin. Esitelmän jälkeen jouduimme katsomaan videon ja arvioimaan omaa suoritustamme. Voin aidosti sanoa, etten muista montaa kertaa olleeni niin ahdistunut mistään. Onneksi kyseessä oli sentään parityö! Kerroimme kaverini Terhin kanssa splatter-elokuvista. Naamani oli koko esitelmän ajan possunpunainen, mutta puhuin sentään erittäin selkeää englantia ja kaikki meni muutenkin hyvin. Näin jälkikäteen uskon kokemuksen olleen positiivinen ja vahvistaneen uskoa itseeni, mutta tuolloin halusin vajota maanrakoon.
Yliopisto-opiskelijana jouduin melko usein pitämään esitelmiä. Silloin onneksi keksin, että beetasalpaajat auttavat erittäin tehokkaasti esiintymisjännitykseen. Ne laskevat verenpainetta ja hidastavat sydämen sykettä, minkä ansiosta ahdistus ja tärinä kaikkoavat ja naama pysyy normaalin värisenä. Lisäksi pari onnistunutta esitelmää ilman jännitystä, sanoissa sekoilua ja punastumista kasvattavat itseluottamusta ja antavat tunteen, että ei se esiintyminen niin kamalaa olekaan. Suosittelen beetasalpaajia kaikille jännittäjille, mutta tietenkin vain lääkärin määräyksellä!

On helppo hymyillä, kun joku yleisössä hymyilee koko ajan takaisin!
Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, paraparaa harrastaessani esiinnyimme kahdesti Asfantti jytisee -tapahtumassa. Tuolloin harjoittelin koreografian niin hyvin, että se oli minulla lihasmuistissa. Lisäksi pyysin kumpaankin esitykseen jonkun kaverini yleisöön hymyilemään minulle. On huomattavasti helpompi hymyillä esiintyessä, kun joku hymyilee koko ajan takaisin. Suosittelen myös tätä kikkaa esiintymisjännityksestä kärsiville!
Esiintymiskammon lisäksi olen koko ikäni kuvitellut, etten osaa laulaa. Jos jouduin koulussa laulamaan luokan edessä tai musiikinopettajalle, käänsin aina selkäni yleisöön. Joulun alla olimme laulaja-aviomieheni kanssa iltakävelyllä pimeällä mökkitiellä ja lauloimme yhdessä. Mieheni kertoi minulle, että hänen mielenstään laulan oikein hyvin. Pysyn nuoteissa ja lauluani on miellyttävää kuunnella. Se oli melkoinen uutinen 33-vuotiaalle, joka on koko elämänsä hävennyt omaa lauluääntään!
Eilen poistuin mukavuusalueeltani ja rikoin muureja, jotka ovat olleen pystyssä vuosikymmeniä. Eräs ystäväni järjesti 30-vuotissyntymäpäiväjuhlansa karaokebaarissa. Siitä huolimatta, että ääneni on yhä käheä influenssan jäljiltä, uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni laulamaan karaokea! Yksin en sitä olisi kyennyt tekemään, mutta ihana Sissi jakoi lavan kanssani. Biisiksi valitsin tutun ja turvallisen teini-iän lempparibiisini, Aikakoneen Neiti Grooven. Enkä kuulemma ollut edes huono! (Tai sitten ystäväni eivät vaan kertoneet minulle totuutta.)

“Hän on neiti neiti Groove!” Karaokedebyyni Sissin kanssa.
Olen jo jonkin aikaa (vuoden pari) pohtinut esiintymistä. Sitä, että haluaisin esiintyä. Haluaisin panostaa johonkin, olla hyvä siinä ja näyttää sen muille. Tällä hetkellä afro on pitkäaikaisin harrastukseni, mutta käymilläni afrokursseilla ei ole minkäänlaisia kevät- tai joulunäytöksiä. Eikä muillakaan käymilläni tanssikursseilla. Tarkoitukseni on 5 vuoden tauon jälkeen palata tankotanssin pariin. Voisin ottaa tavoitteeksi esiintyä esimerkiksi tankotanssisalin pikkujouluissa. Koska haluaisin näyttää etenkin itselleni, että pystyn!